sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Pieni Pai ja matkan päätös




Heippa hei, reissun viimeinen blogiteksti jäi aikoinaan tällä laiskiaisella tekemättä! Suomessa on vierähtänyt jo yli vuosi ja olen koko ajan tiedostanut sen että matkakertomus jäi vajaaksi, mutten ole saanut tehtyä asialle mitään. Ehkä olen pelännyt kirjoittaa tätä viimeisen etapin selostusta ajatellen että sitten minun pitää myöntää että tää elämän isoin reissu on todella ohitse. No tässä on yli vuosi Helsingissä jo asustettu, että ehkä se on syytä myöntää tosiasiat.... ja samalla voi suunnitella jo seuraavaa reissua.

Mutta edellisessä tekstissä jäimme Chiang Maihin. Sieltä otimme minibussin ylemmäs pohjoiseen, pieneen Pain kylään. Pai oli persoonallinen hippimesta jossa oli kirjavia baareja, boheemeja kahviloita ja viihtyisiä ravintoloita. Pääkadun varrella myytiin iltaisin unisieppareita ja nahkahepeniä ja tarotkortteja. Turistimeininkiä, mutta sydämellistä sellaista. Majoituimme Darling View Point Bungalowsissa, jota olin kuullut jonkun jossain matkan varrella kehuvan. Paikka oli pienen kävelymatkan päässä kylän keskustasta mutaista tietä, joen yli kaislasta ja kepakoista tehtyä heppoista siltaa pitkin, jälleen mutaista tietä peltojen seassa lehmujen välistä ja ylämäkeen pientä kinttupolkua pitkin.

Sillan yli


Peltojen välistä

Majapaikka oli ulkoisesti aivan täydellinen. Se oli symppis mökkirykelmä sopivasti mäessä joten näköalat olivat upeat. Huonekin oli ihan mukava, mitä nyt gekko kakki tyynylle, mutta se ei ole mitenkään omituista, gekot ne nyt vaan tekee niin. Paikkaa pyörittävä Darling oli ihana keski-ikäinen, sydämellinen hippinainen joka solmi värikkäitä nauhoja matkalaisten kaulaan, ranteeseen ja vyötärölle, ja muistutti samalla että meidän täytyy muistaa rakastaa toisiamme. Hyvä opetushan tämä on jokaiseen päivään, tosin se ei ollut reissun päällä kyllä päässyt unohtumaan.

Saimme ensimmäisenä vuorokautena koko asuinrakennuksemme itsellemme, muita vieraita ei ollut. Homestay koostui muutamasta vähän isommasta rakennuksesta, jotka olivat hajallaan rinteessä. Jokaisessa rakennuksessa oli noin 3-5 asuntoa ja keskellä yhteinen parveke ynnä sosiaalinen tila riippumattoineen ja upeine puisina kaiteineen ja hulppeine näköaloineen. Ekan iltapäivän makoilimme riippumatossa rentoutuen, Pete soitteli taas mandoliinia ja minä luin ja otin nokosia.

Täydelliset näkymät

Meidän ovi tuossa takana


Ja siihen se kämpillä rentoutuminen sitten ikävä kyllä loppuikin. Seuraavana iltana viereisiin asuntoihin paukahti sekalainen seurue teinejä, jotka kirkuivat, juopottelivat ja kailottivat seuraavat yöt aamun pikkutunneille saakka aivan ikkunan alla. Yöunet menivät ja vitutus alkoi parin yön valvomisen jälkeen olemaan aika kova.

Koska kun tekee tällaisen 4-5 kk:n reissun ei kyse ole enää mistään intensiivisestä biletyslomasta. Vaikka (ainakin Thaimaan päässä reissua) lähes joka päivä tuli otettua olut tai kaksi janoon lounaan kanssa, menimme me yleensä nukkumaan yhdeksän aikoihin, nukuimme kunnolliset yöunet ja heräsimme aamulla hyvillä mielin aamupalalle. Rentous, lepo ja mielenrauha sekä hyvät, pitkät yöunet olivat olleet itsestäänselvyys. Olimme ehtineet tottua hiljaisuuteen ja omaan rauhaan, sillä sellaisia reissukohteita olimme poimineet matkanvarrelle onnistuneesti - paria hutia lukuunottamatta. Pari kertaa reissun aikana tuli juhlittua sen verran että aamulla oli aavistuksen pää kipeä, mutta silloinkin otimme keskenämme parit oluet tai drinksut ja jätimme yltiösosiaaliset kreisibailaamiset nuoremmille. Ei vaan nappaa enää, jos on koskaan napannutkaan.

Vaihtoehtona tällaisessa tilanteessa jolloin nuoriso bailuttaa vieressä olisi tietysti avata olut ja ryömiä mukaan. Nuorisollakin on loma, ovat säästäneet rahaa jotta pääsevät Paihin juhlimaan, suotakoot se heille. Pete huomautti, että ehkä se olemme me jotka olemme tässä nyt väärässä paikassa, ilman syytä  provosoitumassa toisten onnesta. Jo tottahan tuo oli. Sen tiedostaminen ei kyllä yhtään vähentänyt vitutuksen määrää.




No, se siitä, Darlingsin majapaikka olisi saanut täydet pisteet jos olisimme saaneet koko komeuden käyttöömme ihan vaan kahdestaan. Koska näin ei ollut, jäi huonosti nukuttujen öiden takia vähän ankeampi maku suuhun. Suosittelen silti Darlingsia sijainnin ja symppiksen omistajan takia jos Paihin eksyy.

Itse Pai oli hauska pieni kylä, vaikka tunnelma ajoittain olikin vähän tekemällä tehty. Joissain kahviloissa oli mosaiikkireunaisia toivomuskaivoja ja unisieppareita ja muuta rekvisiittaa jonka on oletettu tietynlaista jadekoruja ja elefanttihousuja ja rastahelmiä ja mandaloita fanittavaa reissaajaa viehättävän. Meitä se ei haitannut, sillä takana oli jo kuitenkin sen verran reissukilometrejä että olimme saaneet oman osamme myös aidosta meiningistä. Kotimatka lähestyi ja se alkoi jo muuttamaan asennetta koko matkustamiseen. Tykästyimme kuitenkin Pain rentoon meininkiin ja myös helppoon ja herkulliseen tarjontaan - siinä missä Indonesian monessa paikassa länsimaista aamupalaa ja olutta oli vaikea saada -mikä on tietysti usein ainoastaan plussaa - oli täällä reissun parhaat eggsbenedictit ja aamupalaleivät ja kahvit, pitsaakin sai ja tujua ja turmiollista gintonicia.

Paissa myös allekirjoitimme tulevaan Helsingin vuokra-asuntoon vuokrasopimuksen - itse kämppää näkemättä. Luotimme tässä suomalaiseen laatuun ja suoraselkäisyyteen, että asunto on mitä sanotaan. Lisäksi isäni toki kävi tarkastamassa paikan. Päivät kuluivat muuten rennosti, matkan päätös oli lähellä ja se vähän vaikutti mielialaan, oli kaikenlaista pohdiskeltavaa. Työtä pitäisi hakea heti kun pääsee Suomeen, yliopisto-opintoja jatkaa. Oli valmis jo palaamaan kotiin ja samalla halusin matkan jatkuvan, oli ristiriitainen fiilis ja siitä johtuen olo oli vähemmän rento. Otimme kuitenkin kaiken mahdollisen irti viimeisistä hetkistämme Paissa. Luimme kirjaa, pidimme sadetta, otimme nokosia. Soitimme ja lauloimme mukavassa pikkubaarissa paikallisten kanssa. Sairastelimme reissun viimeiset sairastelut ja kävimmehän me myös thaimaalaisen kokkikurssin.

Tuosta kokkikurssista täytyy kirjoittaa vähän enemmän, siitäkin jäi vähän ristiriisaiset fiilikset. Varasimme kurssin iltapäiväksi, meitä oli tulossa noin 8 hengen ryhmä, tarkoitus oli varmaankin että olisimme päivän ainoa ryhmä. Kun saavuimme paikalle oli kurssia pitävä täti jo kuitenkin ihan hiestä märkä ja täpinöissään paimensi edellistä ryhmää pellolle sanoen, että hän päättikin ex tempore ottaa aamupäiväryhmän tähän ennen teitä koska marssivat aamusta sisään, pyysivät kokkikurssia ja maksoivat niin hyvin. Sitten kun meidän vuoro tuli, niin täti oli jo aivan uupunut ja ylikierroksilla ja veti kokkaussessiot väsyneen hermostuneella pikavauhdilla läpi. Ruoka oli kyllä hyvää. Kävimme myös paikallisella torilla katselemassa raaka-aineita ja puristelemassa jos jonkinlaisia hedelmiä. Opettelimme miten valitaan kypsä ananas ja miksi ei kannata ostaa harmaanruskeaa eilen paistettua sammakkoa. Kaupan oli haisevia kaloja, raakaa lihaa josta myyjänaiset hätyyttelivät kärpäsiä tikun päähän ripustettuja muovipusseja heilutellen, banaaninlehteen käärittyjä viikkokausia lämpimässä käyneitä kalaruokia, lukuisia erilaisia chilejä, sisäelimiä. Oli siellä myös upea valikoima tuoreita kasviksia ja hedelmiä. Kalat olivat vähän himmeäsilmäisiä, sillä Pain lähellä ei käsittääkseni ihan vieressä ainakaan mitään kalastuspaikkaa ole, vaan kalat tulevat vähän kauempaa. Värejä ja tuoksuja oli monenlaista. Täällä ei turisteja juuri näkynyt, vaan torit ovat hyvä paikka nähdä missä paikalliset tekevät ruokaotoksensa.

Pohjois-Thaimaan ihmisistä sen verran, että he olivat ystävällisiä ja sydämellisiä ja hymyilivät paljon. Etelä-Thaimaan ja turistialueiden ihmiset, varsinkin naiset, tuntuvat surusilmäisiltä, töksöiltä, vihaisilta, sikaileviin seksituristeihin kyllästyneiltä. Thaimaalaisista aina sanotaan, että he ovat hymyileväistä kansaa. Mainitsin jo aikaisemmin, että meidän mielestämme indonesialaiset olivat  niitä iloisia ja thaimaalaiset turtuneita ja vältteleviä. Mutta tämäkin on varmasti Thaimaassa turismin sivuoireita. Jos koskaan palaan takaisin Thaimaahan suuntaan varmastikin suoraan pohjoiseen ja kierrän turistirannat kaukaa. Ellen sitten käväise ensin Koh Taolla sukeltamassa.

Paista otimme pikkubussin takaisin Chiang Maihin. Mietimme ensin että olisimme käyneet vielä ylempänä pohjoisessa, mutta aikaa alkoi olla rajallisesti, joten halusimme siirtyä lähemmäs Bangkokia josta lento Suomeen lähtisi. Sitä kun ei ikinä tiedä pikkuteitä pikkubussilla kulkiessa meneekö matka siinä aikataulussa kun on alunperin suunnitellut, vai hajoaako bussi keskelle viidakkoa. Vietimme kuitenkin Chiang Maissa vielä reilun viikon. Asustimme kahdessa eri majapaikassa, joista viimeisin oli kaupungin vanhassa keskustassa, muurien sisäpuolella. Nyt meillä oli huoneessa ilmastointi ja elokuvakanava, alkoi jo pikkuhiljaa tuntumaan että moisesta mukavuudesta voisi vähän maksaa ekstraa. Shoppailimme vähän matkamuistoja ja tuliaisia, vaikka täpötäysiin rinkkoihimme ei juuri mitään mahtunutkaan. Kävimme yömarketeilla, jossa sattui hauska tapaus: kävelimme katua pitkin, kun yhtäkkiä huomasimme että edelle matkaava pariskunta näytti tutulta. Ja tosiaan, ystävämme J&J:hän ne siinä. Ei muuta kun aivan kannoille hiippailemaan, kunnes tyypit tunsivat painostavan hengityksen niskassaan ja kääntyivät tarkastamaan mikä hiipparikaksikko tulee noin iholle. Jennikan ilme oli todellakin näkemisen arvoinen.

Täältä löytyy myös Jukan ja Jennikan reissublogi:
http://muttamissaonjj.blogspot.fi

Chiang Maista otimme junan Bangkokiin. Olimme matkustaneet jo kahdesti thaikkujunan kakkosluokassa, joten päätimme panostaa vähän parempaan ja sijoitimme rahamme ilmastoituun, ovelliseen yksityisloossiin. Loossi oli todella siisti eikä ötököitä ollut, mutta ilmastointi oli niin isolla että palelin koko yön. Lisäksi joku työntekijä kapusi yöllä toiselle tyhjälle yläpedille nukkumaan, mutta mitäs tuosta, mahtuihan sinne.

Bangkokissa ehdimme vielä shoppailemaan viimeisiä matkamuistoja ennen kotimatkaa. Suomeen paluusta oli ristiriitaisia tunteita. Perhettä oli kova ikävä ja teki mieli vaihtaa kuulumisia ystävien kanssa. Finnairin koneen suomalainen laatu tuntui luksukselta. Tajusin myös kuinka ryvettyneitä olemme, Suomessa olisi syytä painua heti vaateostoksille. Ja kampaajalle!

--------

Nyt eletään kevättalvea 2016. Muistelen reissuamme lämmöllä, ei tuollaista koeta kuin kerran elämässä. Olo on myös siitä syystä haikea. Ensimmäinen vuosi Suomessa oli ehkä aavistuksen vaikea. Pelkäsin vähän miten ensimmäinen syksy ja talvi vaikuttaa Australian ja Kaakkois-Aasian auringon jälkeen, mutta Etelä-Suomen talvi oli helppo, joulu oli kauniin valkoinen mutta muuten pakkasia ja lunta ei juuri ollut. Ensimmäinen kauan odotettu Suomen kesä taas tuotti pettymyksen, sillä kesä 2015 oli erittäin sateinen. Ainoat aurinkoiset kelit saatiin sinä viikonloppuna, kun juhlimme minun 30-vuotissyntymäpäivääni, joten se meni tietysti ihan suunnitelman mukaan.

Tammikuista harmautta helpottaa se että olemme suunnitelleet ensi kesäkuulle Balin, Gili Airin ja Lombokin reissua. En malta odottaa, ja palaankin varmasti matkakertomukseni pariin sitten viimeistään kesäkuussa. Varasin juuri ensimmäisen bungalow-majoituksen Nusa Lembonganilta ja armoton Tripadvisorin selaus on jo käynnissä.

Uusi seikkailu odottaa!


















sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Bangkok, Chiang Mai ja buddhalainen meditaatioretriitti

Bangkok 

Taon jälkeen oli aika jättää rantakohteet taakse ja matkata Thaimaan pääkaupungin Bangkokin kautta pohjoiseen. Matka junalla toisessa luokassa kesti koko yön - juna lähti ehkä kymmeneltä illalla ja oli aamulla seitsemän maissa Bangkokissa. Yö sujui hyvin yläpunkassa pötkötellessä. Vaikka uni on kolisevassa pomppivassa kuumassa junassa katkonaista, on tämä silti yksi parhaita tapoja matkustaa. Makuupunkan eteen saa vedettyä verhon, mutta silloin tuulettimen puhaltama iltavirta ei pääse nukkujaan ja tulee tukalan kuuma. Aamulla heräsimme noin tuntia ennen pääteasemaa siihen, kun paikalliset alkoivat kiertelemään vaunuissa aamupalaa ja kahvia myyden. Samalla junan henkilökunta alkoi kasaamaan sänkyjä pois. Yläpeti kääntyi näppärästi piiloon seinää vasten ja alapedistä saatiin kätevästi kaksi istumapaikkaa.

Yläpunkka

Saimme vielä ihailla maisemia noin tunnin ajan kun juna ratisteli pääteasemaa kohti. Radanvarren hökkelikodeissa ja romukasaa muistuttavissa ravintoloissa oltiin jo työntouhussa. Juna oli yllättäen vain reippaat puolisen tuntia myöhässä, täällä on kuulema kovinkin yleistä että junat myöhästelevät, aina. Meidän kokemuksen mukaan junalla pääsee kuitenkin varmimmin perille, minibussien kuskeilla (varsinkin Indonesiassa) tuntuu aina olevan oma agendansa eikä aikatauluun ole aina luottaminen.

Asemat ovat aina niin mukavia, niissä on tunnelmaa. Tuntuu että seikkailu alkaa juna-asemilla ja lentokentillä, tie aukeaa edessä ja mahdollisuudet ovat rajattomat. Bangkokin asemalta päätimme lähteä kävellen kohti Khao San Roadia, Bangkokin pahamaineista backpackerkatua. Olihan tuo paikka nähtävä kun kerran Bangkokissa oltiin. Söimme aamupalan ja otimme huoneen kaduin isoimmasta hostellista, D&D Innistä. Meillä oli sen verran asioita hoidettavana, ja koska Khao Sanilta kuulema saa kaiken mitä reppureissaaja voi tarvita, ajattelimme keskeisen sijainnin olevan nyt tällä kertaa hyvä idea.

Aamupalan aikaan Khao San oli rauhallinen, ensimmäiset myyjät vasta pistivät kojujaan pystyyn ja backpackerit nukkuivat vielä dormeissaan parannellen ilmeisesti edellisillan krapulaa pois. Illalla katu näytti kuitenkin aivan erilaiset kasvot. Bilettäjiä tuntui olevan joka paikassa, happy hour kellon ympäri, drinkkejä ei myyty laseissa vaan ämpäreissä ja kaksi yhden hinnalla. Krääsää ja vaatetta oli tarjolla paljon ja joka toisella vastaantulijalla oli jalassa ne samat löysät elefanttikankaasta tehdyt housut, jotka tuntuvat löytyvän jokaisen stereotyyppisen backpackerin repusta. Kadulla myytiin mm. laservaloja ja -kyniä ja -suristimia (kenellä ikinä tarvetta moiselle?), skorpionitikkuja syövätäksi (jos päissään haluaa näyttää kavereilleen kuinka yyberkova tapaus on) ja niitä samoja turistikledjuja, joihin törmää Thaimaassa joka kadunkulmassa. Kaikkein eniten minua kuitenkin hämäsi Petrin käsikynkässä roikkuvat miehet, jotka koettivat kaupata misterille mittatilauspukua. Ja niitä oli paljon, joka paikassa. Ymmärrän että joku tulee Bangkokiin ja haluaa teettää puvun koska halpaa, silloin hän varmastikin menee pukuliikkeeseen ja hoitaa homman. Mutta että kadulla myydään ohikulkijoille mittatilauspukupalveluita ja tatuointeja ex tempore -meiningillä, se tuntuu vähän kaukaa haetulta. Mihin täyden rinkan kanssa reissaava sen puvun edes työntäisi, pukisi ylleen?

Khao San Road
Paikallisten asuntoja joen varrella
Hökkeleitä
Ei liene yllätys että emme pitäneet Khao San Roadista. Se oli mukava nähdä mutta sinne ei tarvitse enää pikavisiittiä kauemmaksi ajaksi eksyä. Teimme me retkiä Sukhumvitiin ja China Towniin ja vanhan kaupungin puolelle. Jokiveneellä oli mukava matkustaa ja katsella joenvarren hökkelitaloja ja niiden vieressä kohoavia valtavia kullattuja temppeleitä ja palatseja. Vastakohtia ja pällisteltävää riitti.

Bangkok vaikutti mukavalta paikalta. Vaikka kyseessä on suurkaupunki, Indonesian isoista kaupungeista poiketen täällä tuntuu liikenne olevan edes jotenkin hallussa. Indonesiassa ei koskaan ollut liikennevaloja isoissakaan risteyksissä, tai jos niitä oli ne eivät toimineet, tai jos ne toimivatkin niin kukaan ei noudattanut niitä. Ja jos autoille valot olikin, jalankulkijoille ei ja sai jatkuvasti pelätä henkensä puolesta. Autojen seassa olisikin vielä pystynyt loikkimaan, mutta jokaisesti pienestäkin kolosta sujahtelevat skootterit tekivät asiasta stressaavaa ja vaarallista. Thaimaassa kaupungit ovat siistimpiä ja liikenne toimii paremmin. Jalankulkijaa on ajateltu, usein kävelijät on nostettu ylikulkusilloilla omaan katettuun käytäväänsä, josta on helppo käynti liikekeskuksiin ja metroasemille.

Jokiveneellä on mukava kulkea

Tyypillinen hole-in-the-wall -ravintola China Townissa

Täällä sattui taas yksi haveri. Pete kävi hyvää hyvyyttään hakemassa meille Seven Elevenistä ilatapaksi noodelikupit ja onnistui polttamaan kätensä kiehuvalla vedellä (kyllä, sen saman käden jonka puhkaisi Taolla siihen koralliin, huoh). Episodista seurasi parin viikon sessio, jonka aikana käsi ensin meni punaiseksi ja nousi täyteen rakkuloita, jotka sitten puhkesivat ja vuotivat. Sitten siitä lähti nahka ja lopulta se oli valkoinen kinnas muuten päivettyneen käden jatkona. Petelle nousi kuume Bangkokin juna-asemalla, kun odotimme yöjunaa Chiang Maihin, ja meille tuli jo huoli että käsi on tulehtunut, sillä kuume oli korkea mutta mitään flunssan oireita ei ollut. Pete haki aseman apteekista antibiootit (koska niitä saa täällä sen enempää lääkäriä näkemättä) ja kävimme Chiang Maissa vielä varmuuden vuoksi sairaalan päivystyksessä. Mutta kuulema parantuminen eteni hyvin eikä kädessä ollut tulehdusta. Seuraavien päivien korkea kuume, ihottuma ja lihassärky sai epäilemään hyttysten levittämää dengue-kuumetta. Tämä oli todennäköistä myös siksi etten minä sairastunut ollenkaan, dengue kun ei leviä ihmisestä toiseen.

Khao San Roadin ostoksista vielä sen verran, että shoppailut kandee varmaan hoitaa jossain muualla, tai sitten olla valmis maksamaan lähes tulkoon aina se pyydetty hinta. Yleensä aina neuvotaan tinkimään, mutta Khao Sanilla ja lähikortteleissa myyjät tietävät että ostajia riittää, he eivät ole rahojasi vailla ja minulle suututtiin kun koetin pyytää hieman alempaa hintaa. Chiang Maissa myyjät taas suostuvat välittömästi alempaan hintaan hymyillen ja helposti siinä tajuaa että olisi ollut vara tinkiä enemmänkin. Khao Sanin myyjät tuntuivat väsyneen turisteihin. Samaa näkyi myös taksikuskeissa, yksi ajoi pois sanaakaan sanomatta kun meidän ehdottama hinta ei sopinut. Ei halunnut edes jäädä keskustelemaan aiheesta.

Chiang Mai

Bangkokin yöjuna Chiang Maihin oli samanlainen tuulettimella varustettu kakkosluokan makuuvaunu. Tällä kertaa kuumuus kuitenkin häiritsi koko yön eikä tuulettimesta juuri ollut apua. Tukalan kuumuuden ja hikoilun lisäksi Pete oli kuumeessa ja makuuvaunu täynnä torakoita ja jotain lenteleviä höttiäisiä. Olimme Chiang Main asemalla ennen auringonnousua ja odottelimme pari tuntia hörppien kahvia ja käymällä suihkussa sekä vaihtamalla yön aikana läpihikoillut t-paidat puhtaisiin. Auringon noustua otimme taksin majapaikkaamme.

Chiang Mai on veikeä pieni kaupunki Pohjois-Thaimaassa. Kaupunki sijaitsee vuoristossa ja lämpötila on varmaan keskimäärin viitisen astetta Bangkokia alhaisempi. Sadekuuroja saatiin lähes päivittäin ja pitkistä housuista ja voimakkaasta hyttysmyrkystä tuli ihan päivittäisiä kavereita, sillä itikkaa riitti ja ne olivat ärhäköitä. Chiang Mai on reissaajien suosiossa ja turistialueita on paljon. Kaupungilla on kaksi varsinaista keskustaa - backpackeritoiminnan ydin on muurin (jota ei ole enää tosin pystyssä kun osassa paikkaa) ja vallihaudan rajaama neliönmuotoinen vanha keskusta temppeleineen, hostelleineen ja vallihaudan itäreunan pubeineen ja Go Go -baareineen. Paikallisten suosima keskus taas sijaitsee China Townin alueella. Chiang Mai tunnetaan mm. aktiivilomailusta (white water rafting, puunlatvoissa kulkevat köysiradat, vaellus), kokkauskouluistaan, buddhalaisista temppeleistään, jooga- ja meditaatioretriiteistään, Bo Sangin käsityökeskittymästä (mm. käsintehtyjä  paperisia päivänvarjoja)  ja krääsämarkkinoistaan. Jälkimmäisiä on night marketin alueella joka ilta ja yö. Lisäksi lauantaisin ja sunnuntaisin jotkut kadut täyttyvät käsitöitä, antiikkia, krääsää ja ruokaa myyvistä paikallisista ja shoppailevista turisteista.

Chiang Maissa riittää temppeleitä

Temppelit ovat aika hulppeita niin ulkoa kuin sisältä. Osa saattaa olla silti rakennettu satoja vuosia sitten, näistä pidetään vaan niin hyvää huolta ja kunnostetaan jatkuvasti
Chiang Mai oli täynnä reppureissaajia, mutta kaupunki oli muista matkan kaupunkikohteista poiketen rauhallinen, leppoisa ja mukava. Viihdyimme täällä erittäin hyvin - kunhan pysyttelimme kaukana pahimmista turistiravintoloista. Pedro oli dengue-kuumeessa ensimmäiset päivät ja minä tutustuin kaupunkiin. Meidän oli alunperin ollut tarkoitus kokeille koskenlaskua ja osallistua kokkauskurssille, mutta sairastelu hieman muutti suunnitelmia. Kuulin kuitenkin paikallisen buddhalaisyliopiston järjestämistä vuorokauden kestävistä meditaatioretriiteistä, joissa tutustutaan buddhalaisuuteen ja meditaatioon. Hetken mietittyämme päätimme ottaa osaa.

Retriitistä

Chiang Maissa keskityimme aika paljon rentoutumiseen, hyvään ruokaan ja juomaan ja rauhallisen majapaikkamme suolavesialtaalla chillailuun. Huoneessa oli myös ilmastointi ja televisio elokuvakanavineen, joten täällä tuli kyllä ladattua akkuja ihan omassa rauhassa aika paljon. Minä luin taas myös paljon, paksu kirja meni vajaassa viikossa. Tuli meillä käveltyäkin ihan mukavasti koska helle ei ollut niin lannistava kuin Bangkokissa. Oli enemmän energiaa ulkoilla.

Kaiken rentoutumisen, syöpöttelyn ja tissuttelun jälkeen päätimme koettaa olla hyviä ihmisiä ja ilmottauduimme MCU Buddhist Universityn vuorokauden kestävälle meditaatiokurssille (klikkaa tästä kotisivuille). Sovimme majapaikkamme kanssa, että jätämme rinkat sinne ja palaamme retriitin jälkeen vielä pariksi yöksi ennen kun otamme minibussin Paihin.


Heittäydyin hyväksi

Retriitti alkoi yliopiston kampuksella. Täytimme paperit, maksoimme kurssimaksun ja halukkaat saivat ostaa valkoiset vaatteet, joita kurssilaisten oli käytettävä retriitin ajan (vaihtoehtoisesti sai tuoda mukanaan omat vaatteet). Tätä seurasi lyhyt johdatus buddhalaisuuteen, jonka jälkeen meidän kyyditettiin noin tunnin ajomatkan päähän varsinaiseen kurssikeskukseemme. Meidät jaettiin huoneisiimme (piti olla olla kämppis samaa sukupuolta, ettei hairahdu houkutuksiin) ja vaihdoimme yllemme valkeat puuvillavaatteet. Valkoiseen pukeutuminen on yksi viidestä säännöstä (tai kehotuksesta) joita meidän tuli retriitin ajan noudattaa. Lisäksi meidän oli vuorokauden ajan pidättäydyttävä valehtelusta, tappamisesta (edes muurahaisen päälle ei saanut astua), kaikenlaisesta esiaviollisesta haureudesta ja päihteiden käytöstä. Tarkoitus oli myös että kyseessä olisi hiljaisuusretriitti, jolloin puhe ei ole kielletty mutta munkki esitti pyynnön että koettaisimme olla rauhassa ja välttää turhaa metelöintiä. Neuvo unohtui kyllä aika helposti, kun samanikäiset reppureissaajat ympäri maailman kokoontuivat syömään tai kahville - kokemuksia oli pakko päästä vaihtamaan ja äänentaso nousi aika nopeasti.

Ensimmäisenä päivänä meille opetettiin perusmeditointiasennot, joita on neljä: istuminen, seisominen, kävely ja makaaminen. Istualtaan meditoinnin voi hoitaa itselleen mieluisassa asennossa, mutta kuulema lootusasento on paras. Tätä en aivan ymmärrä, mitä väliä sillä on istuuko risti-istunnassa vai taitaako täyden lootuksen ilman pahimpia jalkakramppea. Ehkä kyse on siitä että jälkimmäinen on vaikea ja voi muodostua tuskalliseksikin, mutta jos silti pystyt meditoimaan ja unohtamaan fyysisen epämukavuuden olet tosi kova sälli ja sisäistänyt jotain olennaista mielenrauhasta ja keskittymisestä. Tiedä häntä. Kävelymeditaatiotakin voi harrastaa eri tavoin, jokaisen askeleen voi jakaa mielessään 1-6 vaiheeseen, tarkoittaen että 1. vaihe käsittää yhden liikkeen per askel ja esimerkiksi 6. asteen kävelymediaatiossa jokainen eteen otettu hidas askel sisältää kuusi tietyllä tavalla suoritettavaa liikettä. Ideana on, että niiden laskeminen ja oikein suorittaminen vaatii keskittymistä, eikä mieli lähde harhailemaan epämääräisyyksiin. 6. asteen jokainen askel sisältää siis kohdat kantapään nosto, koko jalan nosto, jalan eteenpäin kuljetus, alas laskeminen, päkiän kosketus maahan ja lopulta koko jalan kosketus maahan. Sitten sama toisella jalalla.

Seisomismeditaatio.
Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery
Istumismeditaatio.
Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery


Ensimmäisen illan harjoittelimme eri meditaatioita. Lauloimme myös messuamalla yhteen ääneen. Ennen yksinkertaista illallista piti myös laulaa, messusimme siitä miten syömme tämän ruuan vain ravitaksemme ruumistamme jotta se jatkaisi eteenpäin, emme mielihyvän tai kauneuden vuoksi. Ruuaksi oli pad thaita, eli maustettuja kasvisten, kanan ja tofun kanssa paistettuja noodeleita, joiden päälle sai itse laittaa chiliöljyä ja paahdettua maapähkinämurskaa. Maistuipa hyvältä.

Aamulla heräsimme viideltä kongiin. Ennen aamupalaa oli vuorossa istumis-, seisomis- ja kävelymeditaatioharjoituksia pihamaalla. Ilmassa oli yön jälkeen usvaa, aurinko nousi ja linnut lauloivat. Munkkimme kertoikin, että aamu on parasta aikaa meditoida ulkona luonnossa. Mielestäni myös kauneinta, luonto on kaunis ja linnut laulavat, mutta munkki kehotti unohtamaan ympäröivän luonnon ja olemaan siis kuulematta myös lintuja ja keskittymään itseensä kääntäen kaiken huomion sisäänpäin. 

Harjoittelimme vielä almujen antamista ennen aamupalaa tarjoamalla munkillemme keitettyä riisiä, jonka jälkeen hän lauloi meille kiittäen ja kenties siunaten. Tiedä häntä, buddhalaisuushan ei ole uskonto vaan opetettava filosofia eikä jumalia ole, mutta buddhan kultaisten kuvien palvominen ja edessä messuaminen kyllä tuo monenlaiset uskonnolliset kultit mieleen. Koetimme olla kuitenkin avoimin mielin liikkeellä, sillä buddhalainen filosofia on hieno ja siitä voi oppia paljon. En tässä blogissa aio mennä kovin tarkkaan yksityiskohtiin, niitä voi jokainen googlettaa jos on aiheesta kiinnostunut. Minua eniten häiritsi ehkä miten passiivinen kuva buddhalaisuudesta tuli. Että maailmasta ei poistu kärsimys tekemällä aktiivisesti hyvää, vaan pidättäytymällä pahan tekemisestä. Jos jokainen hoitaa itse itsensä ja oman elämänsä ja noudattaa tätä perusajatusta, ei kukaan satuta toista eikä aiheuta kärsimystä. Mutta buddhalaisuuden peruspilari on ajatus, että elämä on kärsimystä ja kärsimyksestä voi vapautua noudattamalla tiettyjä elämänohjeita. Osa on hienoja, kuten että ei tulisi tappaa, satuttaa, valehdella yms. mutta osa on mielestäni hieman outoja ja ristiriitaisia, esimerkiksi munkit eivät saa koskea kehenkään eikä heihin saa koskea, varsinkin nainen on aivan ehdoton nounou koska munkin on vältettävä kaikkea epäpuhtaita ajatuksia. Porukan muutama feministi tästä asenteesta naisia kohtaa raivostuikin ja jouduimme todistamaan aika kiusallisia keskusteluja kun aggressiiviset feministit hyökkäsivät munkkiparan kimppuun tivaamalla miksi buddhalaiset pitävät kuukautisia epäpuhtaana asiana, ja siksi siis naismunkit eivät saa samalla tavalla viettää aikaa pyhissä temppeleissä ja käyttää samoja munkinkaapuja. Ihan aiheellisia kysymyksiä, mutta olisin mieluummin käyttänyt kyselytunnin keskustellen paljon mielenkiintoisemmista aiheista, kun että miksi tuhansia vuosia vanha filosofia on niin patriarkaalinen (kaikkihan ne tuntuvat olevan!). Eli siis: hyviä kysymyksiä ja aiheellisia, mutta kaikelle keskustelulle on aikansa ja paikkansa, eikä tuo ollut se.


Almujen antamista.
Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery


Lisäksi meitä hieman pohditutti se että tavalliset ihmiset lahjoittavat munkeille ja temppeleille almuina paljon rahaa ja tavaraa ja joka paikka hohtaa uutena ja kultauksia ja koristeita ja krumeluureja riittää ja sitten taas tavallisen kansan keskuudessa köyhyyttä on  niin paljon. Munkit eivät saa omistaa eivätkä ostaa ja heidän pitää pyrkiä pois maallisen tavaran himosta, mutta silti heillä voi olla iPhoneja ja tabletteja, koska he saavat niin paljon lahjoituksia. Itse aina olen ajatellut että munkki (esimerkiksi fransiskaanimunkki joka on tietysti aivan eri asia kun buddhalainen munkki) olisi köyhä, nöyrä kansan palvelija. Buddhalaiset munkit nähdään pyhinä ja heidät nostetaan tavallisen kansan yläpuolelle. Silloin tuntuu että munkki on itsekäs, hän pitää huolen omasta karmastaan, omasta hyvinvoinnistaan ja tekee työtä kohti omaa valaistumistaan. Hän voi toki myös opettaa, mutta jokaisen oppilaan on itse tehtävä työtä saavuttaakseen oma kärsimysvapaa elämänsä, munkit eivät aktiivisesti osallistu parantamaan kansan oloja. Tai ovat he mukana rakentamassa ja rahoittamassa sairaaloita, mutta he eivät esimerkiksi halua koskea sairaisiin, ellei ole aivan pakko. Tällaista pohdintaa lyhyt vuorokauden tutustuminen buddhalaisuuten herätti minussa, mutta ehkä tämä nyt vaatii minulta vähän lisätutkimusta, koska moni asia jäi vielä epäselväksi ja varmasti väärinkäsityksiäkin tuli.

On muuten kauhean yleistä, että thaimaalaiset pojat ja miehet ovat munkkeja jossain vaiheessa elämäänsä. Munkkeuteen ei ole pakko sitoutua loppuelämäksi, vaan munkkina voi olla valitsemansa ajan ja sitten palata tavallisen elämän pariin. Jos tavallinen elämä ei enää  maistu, voi muuttaa jälleen mielensä ja palata munkiksi. Ja lähteä taas jos tahtoo.

Takaisin retriitin ohjelmaan: aamupalaksi saimme kirkasliemistä kanakasviskeittoa, paahtoleipää ja ananasta. Aamupalan jälkeen oli tuo minulle myötähäpeää ja tuskanhikeä nostattava besserwisserien hallitsema kyselytunti jonka jälkeen harjoittelimme vielä hieman meditaatiota tehden itsenäisiä meditaatioharjoituksia. Tämän jälkeen vielä messusimme ja otimme yhteiskuvan. Lopuksi munkki vielä muistutti, että vaikka maksoimme kurssimaksun majoituksesta ja ruuasta, kurssikeskuksen toiminta ja kurssin jatkuvuus kyetään turvaamaan vain lahjoitusten avulla. Lahjoitus ei ollut pakollinen, buddhalaisuus ei omien sanojensa mukaan tahdo käskeä vaan ennemmin kehottaa. Lahjoituksen pystyi antamaan anonyymina lahjoitusrasiaan, tai sitten kaikkien edessä showmeiningillä kuten jotkut kurssilaiset tahtoivat tämänkin hoitaa. Lopuksi keräsimme tavarat, vaihdoimme vaatteet ja matkasimme takaisin Chiang Maihin, jossa meillä oli ekana mielessä suihku ja heti toisena olut ja burgeri. Oli tässä hyveessä jo kokonainen vuorokausi elettykin...


Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery

Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery
Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery
Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery

Retriitistä jäi käteen hyvä ja huonoa. Minusta oli mukava oppia rentoutumistapoja, joilla pystyn hetkeksi unohtamaan maalliset murheet ja keskittymään olennaiseen. Pidän myös monesta tämän filosofian perusopetuksesta. Kuitenkin moni asia vaikutti turhan ehdottomalta, esimerkiksi meditointitekniikoissa jos askellus on vääränlainen, teet meditoinnin väärin. Miten voin tehdä väärin asian, joka toimii minulla jos tarkoitus on vain oman mieleni rauhoittaminen ja selkeyttäminen? Enkö silloin saa istua missä asennossa tahdon ja meditoida miten haluan? Esimerkiksi sauna on mielestäni aina ollut sellainen suomalainen hiljetymis- ja meditointipaikka, jossa pystyy tyhjentämään mielensä. Minulle tulee samanlainen olo myös merta ja avotulta tuijottaessa, rentoudun. En ole ehkä sitä mieltä että linnunlaulun ignooraaminen on tarpeen, luonnossa kävely on omanlaistaan meditointia. Mutta ymmärrän kyllä pointin että ulkoiset häiriötekijät yritetään jättää huomiotta ja kuunnella omaa kehoa.

Ja sitten se isoin murheenkryyni oli kanssameditoijat, kuten varmaankin on jo tekstissä tullut muutaman kerran esille. Minun oli kauhean vaikea asennoitua ja päästä rauhalliseen, rentoon kaikkia rakastavaan mielentilaan, sillä annoin muiden provosoida itseäni vähän liian paljon. Suuri osa kurssilaisista oli mukavia ja reippaita, mutta muutama joogaihminen tunsi itsensä niin osaavaksi, hyväksi ja kaiken jo oppineeksi, että he olivat koko ajan eturivissä, koko ajan äänessä, koko ajan näyttämässä ja pätemässä. Ja minä annoin tämän häiritä omaa rentoutumistani vähän liiankin kanssa, välillä ihan kiehui. Ehkä tässä olisi itsellä ollut mahdollisuus oppia jättämään ulkopuoliset häiriötekijät omaan arvoonsa ja keskittyä omaan hyvinvointiinsa, sillä elämä näköjään todellakin on kärsimystä. Mutta sen sijaan ruokin omaa pahaa oloani asiaa mielessäni vatvomalla (ja Petelle valittamalla) ja minulla meni melkein koko toinen päivä kiehuessa. 

Kaiken kaikkiaan kokemus oli ihan mukava. Opin näkemään selkeästi millä osa-alueella minulla olisi eniten kehitettävää että saisin sen mielenrauhan. Ja kyllä tämän kokemuksen jälkeen se olut ja burgeri maistui.


lauantai 2. elokuuta 2014

Koh Samui ja Koh Tao - hyvää ruokaa, sukellusta ja tanssityttöjä

Samui

Nyt pistän kerralla pakettiin nämä kaksi pientä Thaimaan paratiisisaarta. Itse välietapin eli Hat Yain jätän väliin, koska siellä ei oikeasti ollut mitään mainitsemisen arvoista. Yövyimme guesthousessa ja otimme aamusta minibussin satamaan, josta lähti katamaraaneja Samuille.

Koh Samui, eli Samuin saari on yksi näistä kolmesta pienestä saaresta Thaimaan itärannikolla mihin ihmiset saapuvat bilettämään ja sukeltamaan. Samui ja Phangan (se täysikuubileiden kreisibailauspaikka, uh hyh) ovat täynnä jokailtaisia juhlia, kun taas  rauhallisempi Tao on Thaimaan suosituin sukelluskohde. Päätimme tarkastaa tällä kertaa Samuin ja Taon. Thaimaan kohteet piti valita aika paljon sään suhteen, sillä länsirannikolla oli tähän aikaan monsuunisateet kun taas itäpuoli on aurinkoisempi. Silti sateita saatiin aina välillä, varsinkin Samuilla. Tao olikin sitten melkein koko ajan pelkkää aurinkoa.


Samuilta
Koh Samuin katukuvaa


Matkustimme Samuille nopealla ja mielenkinnottomalla katamaraanilla. Matka sujui jouhevasti ja ilman turhia päristelyitä. Samuilla majoituimme Lamai beachille, joka on kuulema näistä saaren rannoista se toiseksi vilkkain. Majapaikkamme sijaitsi melkein meren rannalla. Paikan hintataso yllätti, ruoka ja juoma oli kallista ja  aamupala ei kuulunut huoneen hintaan (Thaimaassa ei kuulunut kertaakaan koko reissun aikana) ja siitä saikin helposti pulittaa 200-250 bahtia (eli 4-6 euroa) per nuppi, riippuen tietysti söikö kunnollisen aamupalan kahveineen ja mehuineen vai hakiko joltain paikalliselta kupin riisikeittoa. Me teimme tuon ensimmäisen, sitä on jotenkin oppinut niin arvostamaan hyvää aamupalaa reissun aikana. Päivä tärkein ateria, vai miten se meni.

Lamai beach oli oikea turistirysä. Päivisin kävelylenkeillä oli nähtävyytenä vain rannat jumputusmusiikkeineen, itseään samoilla aurinkotuoleilla päivästä toiseen pavuiksi korventavat saksalaiset keski-ikäiset papat ja mammat, 2 yhden hinnalla -cocktailtarjoukset, irkkupubit ja krääsäkojut. Iltaisin oli laservaloja, tulishowta (jotka olivat kyllä aika hienoja silloin kuin esiintyjä oli oikeasti taitava) ja jumputusmusiikki jatkui aamusta iltaan. Illalla katujen varsille ilmestyi enemmän krääsänmyyjää, thaimaalaiset tytöt ja naiset houkuttelivat turisteja kilvan hierontaan ja ladyboyt mainostivat höyhenissä ja glitterissä omaa showtaan (tämä olisi ollut varmasti näkemisen arvoista, mutta meillä meni vähän hermot koko mestan syntiseen bilemeininkiin ja pysyttelimme aika paljon omissa oloissamme). Viihdyimme sen vajaan viikon, mutta se riitti, sen jälkeen tuntui että tämä on jo nähty. Skootterin vuokraamalla olisi tietysti päässyt pois pahimmasta höykytyksestä aidommille seuduille, mutta sadekelit vähän estivät skootteriretket.


Lähetän paperilyhdyn lentoon Samuin rannalta
Miksi? Eikä nämä ole edes reissun hulluimmat sähköjohtoviritykset, tämä on vaan ainut kuva mitä otetiin
Samuilla on rellestäjiä paljon. Vesiskoottereita, banaaniveneitä ynnä muuta koneellista pörinää

Sateinen Samui



Monelle tulee Thaimaasta puhuttaessa mieleen seksimatkailu, tanssitytöt, vaimojen osto ja prostituutio. Samui oli ensimmäinen varsinainen Thaimaan kohteemme, ja vaikka saari on paljon hitaammin kehittynyt ja rauhallisempi kuin esimerkiksi Phuket ja Pattaya, on tännekin jo ehtinyt nousta vieri viereen juomakojuja, joiden musiikki on illalla niin kovalla, että sydänkohtausriski on todellinen. Kojuissa punaiset valot vilkkuvat, vähiin vaatteisiin pukeutuvat thainaiset lirkuttelevat yhtä lailla miehille kuin naisille ja tanssivat tangoilla. Pee käveli yksin katua yksi ilta (sanottakoon että ostamaan minulle lahjaksi himoitsemaani rannekorua, hih) niin joukko thaityttöjä tuli puristelemaan hauiksesta ja kikattelemaan. Tarjontaa on, joten varmasti myös kysyntää on. Hieman ristiriitaisin fiiliksin katselin. Tässä paikassa hieman hävetti olla länsimaalainen turisti. Tämäkö on oikeasti kaikki mitä me lomalta halutaan? Paistua kahvipavun ruskeaksi auringossa halpoja cocktaileja juoden, syödä purilaisia ja pitsaa koko loma, ostaa krääsää krääsän perään, katsella vähäpukeisia tanssityttöjä? Olisin ymmärtänyt paremmin jos asiakaskunta olisi ollut 20+ nuorta miestä, mutta täällä oli todella paljon lapsiperheitäkin. 

Siinä missä monessa osassa Indonesiaa, varsinkin Jaavalla, olimme monesti jatkuvasti ainoita länsimaalaisia niin kylissä, kaupungeissa, kuin busseissa (koska matkustamme onneksi pahimman sesongin ulkopuolella), olemme Thaimaassa olleet ihan stereotyyppisen tyypillisiä reppureissaajia. Tämä on selkeästi suositumpi kohde, tai sitten olemme vaan onnistuneet valitsemaan kaikki välietappimme juuri samalla periaatteella kuin kaikki muutkin backpackerit. Indonesiassa tunsi monesti itsensä ainutlaatuiseksi (??) sillä sellaista kohtelua sai jatkuvasti paikallisilta - pienet lapset tuijottivat, kikattelivat, vilkuttivat ja huusivat heippoja, pyykkinaiset hymyilivät ja vilkuttivat skootterilla ohi ajaessa. Kaikki ovat aina sanoneet, että thaimaalaiset ovat iloista ja ystävällistä kansaa, mutta kokemuksen perusteella kyllä Indonesia vei voiton. Thaimaassakin on kohdattu kahdenlaista väkeä, pahimpien turistipaikkojen masentuneet ja töykeät tarjoilijat ja katsekontaktia välttelevät paikalliset sekä sitten vähän syrjempien seutujen ja maaseudun (varsinkin Pohjois-Thaimaan) iloisemmat ja ystävälliset aidot ihmiset. Silti jos pitäisi tämän reissukokeuksen perusteella iloisin kansa valita, niin indonesialaiset voittavat tämän taiston 6-0. Täytynee vielä sanoa, että nähtyäni millaisen tarjonnan länsimaisten seksituristien kysyntä ja raha on esimerkiksi Samuilla luonut, en yhtään ihmettele että monet thaimaalaiset (varsinkin naiset) ovat vihaisia ja masentuneita. Välillä noita rilluttelijoita katsoessa on hävennyt olla länsimaalainen. Lukija, jos tänne reissaat (tai tietysti minne tahansa), mieti kahdesti millaisen vaikutuksen haluat paikallisten elämään tehdä ja millaisen mainoksen meistä länsimaalaisista jättää. Turismi on paikallisille tärkeää mutta sitä voi tukea myös vähän fiksummin. Täällä on hyvää ruokaa, viehättäviä pikkukyliä, luonnonkauniita vuoristokohteita, metsää, merta, käsitöitä. Merenrannalla saa mahtavia mereneläviä suoraan grillistä ja paikalliset ovat perusasetukseltaan ystävällisiä, jos ei omalla örvellyksellään pilaa kaikkea.

Samuilla saimme kyllä aivan tajuttoman hyviä thaisalaatteja (papaijasalaatit, mangosalaatit ja erilaiset chiliset lihasalaatit, joissa ei salaattia ole mutta lihaa ja chiliä senkin edestä), mahtavia keittoja (lemppari Tom Yum) ja aivan loistavia curreja jotka maistuivat niin lounaaksi kuin päivälliseksikin. Samuilla satoi paljon, joten istuimme usein lounaalla rantaravintolassa sateensuojassa hyvistä ruuista nauttien ja merta katsellen.

Petellä eessä grillattua snapperia ja mulla takana höyrytettyä limekastikkeen kera
Täydellinen Tom Yum katkaravuilla, herkkua
Eessä paras ankkacurry koskaan



Tao 

Vietimme Samuille viitisen päivää, jonka jälkeen olimme kypsiä jatkamaan rauhallisemmalle Taolle. Lauttamatka sujui kommelluksitta nopealla ilmastoidulla katamaraanilla. 

Taolla taas viihdyimme helposti parisen viikkoa. Vaikka tämäkin saari on selkeästi länsimaalaisten turistien miellyttämiseksi muokattu, loistaa esimerkiksi seksiturismi poissaolollaan katukuvassa. Tao on tosiaankin sukelluspaikka - täällä myönnetään vuosittain toiseksi eniten sukellussertifikaatteja maailmassa (ykkönen taitaa olla Cairns Australiassa). Täällä jokainen kahvila ja ravintola on täynnä kolmekymppisiä laite- tai vapaasukeltajia (= ilman happea sukeltaminen, jaiks miten pelottava ajatus!). Päivisin on rauhallista kun kaikki ovat sukeltamassa, iltaisin ravintolat täyttyvät. Silti täällä on rauhallista verrattuna Samuihin, täällä chillataan, kuunnellaan rauhallista musiikkia, katsellaan rantaravintolan tyynyillä retkottaen kaunista auringonlaskua. Juuri kukaan ei juo liikaa sillä aamulla on tarkoitus lähteä aikaisin taas sukeltamaan, eikä krapula ja laitesukellus sovi yhteen. Aitoa Thaimaata ei Taollakaan tapaa, mutta meininki oli paljon enemmän meidän mieleen. Tänne eivät parikymppiset bilettäjät juurikaan eksy. Ja anteeksi ikärasismi, nuorisopaikat eivät vaan enää ole meidän makuun, ollaan tultu vanhoiksi ja kärttyisiksi, tarvitaan hyvät yöunet ja sitä rataa. Aika aikaa kutakin.


Mainio snorklauspaikka Taolla

Vietimme ensimmäiset yöt Montalayn resortissa saaren itäpuolella. Paikka oli rauhallinen, snorklaus oli hyvää ja mahdollista myös laskuveden aikaan, kun tiesi mistä tulla rantaan eikä raapinut itseään koralleihin. Täällä vietimme myös juhannuksen rannalla istuen, paikallista armeijarommia maistellen ja suomalaista järveä ja saunaa kaivaten. Montalay oli sinänsä aika vaikeasti tavoitettavissa, resortilla oli lähes oma yksityinen rantansa (Tanote Bay), ja paikalle pääsee joko taksiveneellä tai nelivedolla, sillä Tao on hyvin mäkinen saari ja tiet ovat jyrkkiä ja aivan järkyttävässä kunnossa suureksi osaksi. Kun siirryimme resortista pois ns. bacpacker-puolelle (länsipuoli, rannan nimi Mae Haad), piti meidän istua rinkkoinemme kolmen muun ihmisen kanssa nelivedon takalavalla. Mäet olivat niin jyrkkiä että puristin sormet valkoisena penkistä kun muualta ei voinut pitää kiinni ja toivoin etten horjahda ja tuuppaa reunimmaisena istuvaa Petroskoita kyydistä.


Montalayn ranta, mukava snorklata

Mae Haad oli mukava pieni keskittymä saaren toisella puolella. Laivalaituri ja satama sijaitsevat täällä, joten varsinaista uimarantaa ei ole. Kuitenkin Sairee beachille kävelee vain sen 15 minuuttia, joten sijainti oli hyvä. Huoneemme sijaitsi aivan ylimmässä kerroksessa, ja tietysti meillä oli ainoastaan tuuletin. Rakennuksen seinään paistoi ilta-aurinko, mikä takasi sen että pitkällä rakennuksen kaksi seinää kattavalla parvekkeella oli mahtava nauttia ilta-auringosta ja katsella auringonlaskua milloin se pilvien takaa näkyi, mutta iltapäiväauringon vuoksi huoneemme oli myös öisin tappokuuma. Olen varmasti nukkunut kuumuuden puolesta kaikein huonoiten täällä koko reissun aikana.


Taon satamaa iltahämärässä. Kalastusveneitä ja sukellusliikkeiden veneitä

Teimme pari skootteriretkeäkin lähirannoille mm. snorklaamaan ja uimaan. Pedro ajeli ja minä istuin takana puristaen penkkiä jälleen rystyset valkeana ja hikikarpalot otsalla helmeillen. Täällä ei kannata heikkopäisen saatika kokemattoman kuskin lähteä ajelemaan kylän päällystettyjen katujen ulkopuolelle. Mäet olivat niin pitkiä ja jyrkkiä, että muutamaan otteeseen minut piti laittaa kävelemään kun Pee hurjasteli yksin joko ylä- tai alamäkeen.


Keinumassa. Näitä oli ranta täynnä, kuten myös riippumattoja
Auringonlasku ei näy koska sadepilvet edessä. Mutta ei haittaa, upealta näyttää näinkin

Vaihdoimme majapaikkaa vielä kerran sille kaikkein suosituimmalle Sairee beachille. Täällä olivat ne ihanat merenrantaravintolat ja sukellusfirmat, jotka kilpailevat asiakkaista kohtuuhintaisilla tarjouksilla ja sukelluspaketeilla. Otimme itsellemme vielä viikoksi hauskan kivisellä yksityisrannalla varustetun mökkikylän mökin. Mökki oli hauska ja tunnelmallinen, näköalat olivat upeat. Ainoa mikä puuttui oli riippumatto, olisi tosiaankin pitänyt kantaa omaa mukana. Madventures tätä suositteli kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta me ollaan jahkailtu sitä jo alusta asti ja jahkaillaan varmaan reissun loppuun asti. No niin, ensi kerralla sitten.


Hauska mökkimme Taolla


Taon mökin kivinen ranta ei sovi uimiseen korallien takia, mutta kastautua voi yöllä ja illalla jos tahtoopi

Auringonlasku mökin kuistilta

Sairee beach oli rantana hieman hankala uimisen suhteen. Laskuveden aikaan vesi laski niin alas, että vaikka rannan hiekkapohjaa riitti aika pitkälle ennen kuin korallit alkoivat, oli siinä alimmillaan vettä vain puolisääreen. Uiminen oli siis päivän kuumimpaan aikaan mahdotonta, moni meni makaamaan selälleen rantaveteen. Onko pöllömpää näkyä! Ilta- ja yöuinti taas onnistui varsin hyvin, kun vesi nousi tarpeeksi.


Hyvin perinteinen rantaravintola Saireella


Jälleen hyvin perinteinen Saireen rantaravintola. Thaimaassa on hyvin epäkohteliasta näyttää jalkoja ja niitä pidetään likaisina. Huomatkaa kuinka herra välittää tästä ja nostaa jalat ruokapöydälle

Saireella otimme myös neljän sukelluksen sukelluspaketin (vähän niinku synttärilahjaksi minulle) suomalaisen Koh Tao Diversien kanssa. Teimme sukellukset kahtena päivänä, kaksi sukellusta kerralla. Ensimmäisenä päivänä minulla oli vaikeuksia painojen kanssa, sillä märkäpuku oli niin paljon paksumpi kuin Perhentianilla, että se kellutti liiankin hyvin. Jos Perhentianilla pärjäsin 3-4 painon kanssa (en muista olivatko 0.8 vai 1 kg -painoja), niin täällä painomäärä piti nostaa seitsemään ennen kuin pystyin hallitsemaan omaa kelluntaani ja nauttimaan sukelluksesta. Ensimmäinen ja melkein myös toinen sukellus meni ihan räpeltäessä, plus että ekalla kerralla maski vuoti aivan tajuttomasti. Toinen sukellus oli parempi kun lisäsin painoja ja vaihdoin maskin, mutta kakkospäivän sukelluksista sain silti enemmän irti.

Sukelluskohteinamme oli The Twins, White Rock, Mango Bay ja The Lighthouse, jossa toiseksi viimeinen oli vähän liiankin tapahtumaköyhä mutta meille aloittelijoille helppo ja rento mukava perussukellus missä ei tarvinnut niin paljon keskittyä tekniikkaan vaan saattoi vaan rentoutua ja katsella ympäriinsä. The Lighthouse oli upea paikka, mutta näkyvyys oli huono. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä pilannut sukellusta, vaan teki siitä jännittävämmän. Uimme korallien ja kivimuodostelmien välissä ja huonompi näkyvyys teki reitistä jännittävän labyrintin. Näimme aivan uudenlaisia koralleja, ja siinä missä minä aina tuijotan mikromaailmaa, Pee geologina nauttii pohjan kivimuodostelmista. Molempien makuun riitti täällä pällisteltävää. Nautin tästä sukelluksesta kaikkein eniten, sillä painotuskin oli nyt kunnossa ja maski piti hyvin.

Toisen sukelluksen aikana, olisiko ollut White Rockilla, lähes törmäsimme tricker fishiin. Kyseessä on siis noin about 30-senttinen kala, joka on saanut hyvin pahan maineen aggressiivisuutensa vuoksi. Hampaat eivät ole terävät, ne ovat enemmänkin taltat kuin hevosen etuhampaat ja kala puree lujaa, esimerkiksi sukellusoppaamme räpylät ovat täynnä puremanjälkiä. Triggerit ovat niin reviiritietoisia, että sukeltajat kiertävät ne mieluummin kaukaa. Ongelma on vaan siinä että kerran hermostuttuaan trigger fish ei helpolla anna periksi ja ui pois vaan jatkaa hyökkäilyä. Ne eivät yleensä suoraan pure ihmistä esimerkiksi jalkaan tai käteen, mutta sormet on syytä pitää turvassa. Lisäksi aggressiivinen hyökkäilevä kala saattaa hermostuttaa aloittelevan sukeltajan, jolloin syvällä suuressa paineessa hengitys kiihtyy ja hiilidioksidimyrkytyksen riski kasvaa. Sukeltaja saattaa myös panikoidessaan ampaista pintaan, joka on myös näissä meidän aloittelijoiden matalammissa syvyyksissä (maksimi 18 metriä tuon päivän sukelluksessa) ehdoton NO NO sukeltajataudin välttämiseksi.

Ja ai niin, Pedro mukkasi sukeltaessa johonkin koralliin ja raapaisi pikkurillinsä. Koralleista saadut haavat tulehtuvat helposti ja tälläkin kertaa sormelle kävi kuten Madventuresin Tunnan sladdille - mustaksihan se meni ja vielä täyteen kuhmuraa ja turposi. Bangkokissa saimme viimein sellaiset lääkerasvat että sormi rupesi paranemaan, mutta kauan se kesti.

Tiukka etukeno, vene keinuu ja täysi happisäiliö painaa kun synti
Mango Bay, rento ja matala sukelluspaikka. Pojat näki ehkä jopa pari pientä haita, itsehän en hoksannut katsoa
Yksi sukelluskohde The Twins sijaitsee tuolla vasemmanpuoleisen saaren takana

Jossain vaiheessa Taoonkin väsyi, sillä kaikki niin tavattoman länsimaista. Monet sukeltajat ovat myös niin pro (joko oikeasti tai vain omasta mielestään) että ei jaksanut enää kuunnella leuhkoja juttuja ja heidän omaa jargoniaan. Halusimme nähdä hieman aidompaa Thaimaata. Siksi pari viikkoa paratiisissa riitti, sanoimme heipat reissumme viimeiselle rantakohteelle ja otimme ensin lautan maihin ja sitten yöjunan Bangkokiin.


Joku matkalainen kirjoitti hiekkaan Koh Tao. Sitten aurinko laski