Malesia - Perhentianin saaret

Pulau Perhentian Kecil

Taman Negarasta Han's Travel kuljetti meidät minibussilla Kuala Besutin satamaan, josta otimme pikaveneen pienelle Perhentian Kecilin paratiisisaarelle. Tällä kertaa minibussikuskia ei jaksanut niin paljon kiinnostaa asiakkaiden hyvinvointi kuin nopeusennätysten rikkominen - sen verran hurjaa vauhtia ajeltiin pitkin vuoristoteitä. Tiet olivat hyvässä kunnossa, mutta hirvitti ihan vauhdin puolesta, varsinkin kun alkoi sataa. Maisemat olivat mahtavat, Malesiassa on hauskoja ns. sokeritoppavuoria (onkohan tämä oikea termi vai keksinköhän vain...)

Kallioita. Bussin ikkunasta

Kuala Besutista ostimme lauttaliput Perhentian Kecilille. Perhentianit koostuvat kahdesta saaresta, isosta Besarista, joka on enemmän pariskuntien ja lapsiperheiden mieleen oleva kalliimpi resorttisaari, sekä pienemmästä Kecilistä, joka on sukeltajien ja reppureissaajien valtaama. Majoituksen taso on pienellä saarella alhaisempi ja majapaikkojen hinnat myös, joten me tietysti päätimme suunnata sinne. Pikavenekyyti saarelle oli aivan mieletön! Vene oli kohtalaisen pieni, täynnä samanlaisia nuoria reppureissaajia ja kaikilla oli suu messingillä koko 20 -minuuttisen venematkan ajan. Vauhtia riitti, merivesi pärskyi naamalle ja saimme ihastella horisontissa kehittyvää myrskyä. En voinut olla hihittelemättä, sydän hakkasi ja päässä vispasi kuin vuoristoradassa.

Kecil on pieni saari ja meitä oli etukäteen varoiteltu että veneen saapumisen jälkeen majapaikat täyttyvät heti ja huippusesonkina saattaa jäädä ilman, koska suurinta osaa ei voi bookata netissä etukäteen. Siksi olimme varanneet ensimmäiseksi yöksi mökin Coral Beachilla sijaitsevasta resortista. Turhan kallis yö meidän budjettiin. Yövyimme pienessä ylihinnoitellussa ilmastoidussa mökissä  ja aamu alkoi buffetaamiaisella, mutta ainakin oli paikka minne mennä. Heti aamusta suuntasimme viidakon läpi kulkevaa kinttupolkua (saarella ei ole teitä eikä mitään muita kulkuvälineitä kun omat jalat ja taksiveneet) Long Beachin puolelle, joka on Kecilin suosituin backpacker-ranta. Edullinen hippihenkinen majapaikka löytyi mukavasta puumökistä sukelluskoulun yhteydestä aivan rannasta. 1-2 metriset monitoriliskot juoksentelivat pihalla ja meri näkyi kuistilta. Sähkökatkoja oli viitisen kappaletta päivässä, mutta tilanne näytti olevan sama joka paikassa ympäri saarta ja siihen tottui aika pian.

Pikeveneellä Perhentian Kecilille, voi vauhti!

Kapteeni Punapartaa naurattaa

Mukava möksämme

Rauhallinen Long Beach. Täällä meri on se juttu ja kaikki toiminta keskittyy siihen, ravintoloita ja kauppoja on todella vähän

Mökkikylää

Paikka tarjosi myös edullisia sukelluspaketteja, eli jos esim. suorittaa 3 päivän kurssin niin saa noilta kolmelta yöltä majoituksen lähes ilmaiseksi. Meidän ei tarvinnut kauaa harkita, vaan ilmottauduimme heti PADI Open Water -kurssille. Seuraavat kolme päivää olivatkin sitten aika raskaita mutta hauskoja. Aamu alkoi aikaisin teorialla, videoiden katsomisella, opitun kertaamisella ja monivalintatehtäviin vastaamalla. Joka päivä sisälsi kaksi sukellusta, ensimmäisinä päivinä harjoittelimme maski- ja hengitystekniikoita, esim. miten ottaa maski pois ja laittaa takaisin veden alla ja tyhjentää merivedestä, miten käyttää kaverin vararegulaattoria (sitä suukappaletta jonka läpi hengitetään) jos oma happipullo on tyhjä ja esim miten löytää 16 metrin syvyydessä kaikessa rauhassa oma suusta pudonnut hengityslaite ilman paniikkia, vaikka sokkona ja ilman maskia. Opettelimme myös kelluntaa ja oman syvyyden säätelemistä hengitystekniikan avulla ja kompassin kanssa suunnistamissa, sekä tietty kontrolloidut hätänousut pintaan jos jotain sattuu. Tuo kellunta on jännä juttu, sillä siis pyritään uiskentelemaan hallitusti sopivan korkealla korallien päällä ilman että joutuu tekemään liikaa työtä. Sisäänhengityksellä nostaa itseään ylös, uloshengityksellä saa laskettua alas. Tämän hienosäätö onkin sitten taitolaji, sillä eri syvyys vaikuttaa kelluvuuteen, kuin myös märkäpuvun paksuus, se oletko makeassa vai merivedessä, happipullokin muuttuu kevyemmäksi mitä enemmän happea käytät. Esim ohuella märkäpuvulla käytin 3-4 kg painovyössä painoja, kun taas paksulla märkäpuvulla painoja tarvittiin optimaaliseen kelluntaan jo 6-7. Olihan meillä myös niitä ihan oikeita sukelluksia, joiden aikana kävimme maksimissaan 18 metrissä (Open water -tason maksimisyvyys, mihin saa mennä). Tuli nähtyä monenlaista kalaa, mm. bamboo shark (eli joku pieni hai), kilppari, rauskuja, pallokaloja ja kalaa ja korallia vaikka kuinka montaa eri kokoa ja väriä ja muotoa.

Kirkasta vettä

Sukelluskurssi oli molempien mielestä helposti mahtavinta mitä tällä reissulla on tullut tehtyä. Jos koskaan matkaat Malesiaan, mene Perhentianeille sukeltamaan.

Kiitos Matahari sukellusopetuksesta ja majoituksesta!

Kun sertifikaatti oli saatu, oli aika chillata. Vietimme muutaman päivän rentoutumalla (minä luin ja Pedro soitti mandoliinia), nauttimalla pitkästä valkohiekkaisesta Long Beachista ja merestä. Merivesi oli kirkkainta, lämpimintä ja turkooseinta mitä olen ikinä nähnyt. Meri oli aivan tavattoman tyyni ja ranta täydellinen uimiseen, sillä korallit alkavat vasta kaukana muualla ja valkoista hiekkapohjaa riittää. Meri oli lämmin ja rauhallinen myös yöuintien aikana eikä lasku- ja nousuvesi muuttanut rantaa mitenkään radikaalisti - aina oli helppo uiskennella.

Kecilillä ruoka oli hyvää mutta Indonesian ja Taman Negaran jälkeen aika kallista, sillä varsinkin Long Beach on länsimaisia turisteja varten muokattu ja halpaa malesialaista katuruokaa ei ole (koska katujakaan ei ole, heh). Jos Indonesiassa ruuan sai keskimäärin 30 000 rupialla (toki halvemmallakin usein), eli 3 aussidollarilla, niin Kecilillä maksoimme helposti tuplan. Mutta se ei haitannut, Kecil olikin rento chilli reppureissaajapaikka, eikä mikään autenttinen malesialainen maalaiskylä. Tämän kun hyväksyi, alkoi rentoutua ja nauttimaan elämästä. Backpackerit kokoontuivat iltaisin Long Beachin rantahiekalle levitetyille kaislamatoille matalien puupöytien ääreen kuuntelemaan musiikkia, katsomaan tulennielijää, ihailemaan kokkoa, polttamaan makutupakkaa suuresta vesipiipusta (eli shishasta) ja jakamaan reissukokemuksia olutta tai Orangutangia eli paikallista makeaa rommijuomaa ryystäen. Päivät olivat kuumia ja aurinkoisia mutta yöt toivat usein tullessaan rankkoja sateita ja ukkosta. Silti sateettomia iltoja riitti ja ne oli mukava viettää rantahiekalla soihtujen keskellä kokkoa katsellen. Kecil ei ole kuitenkaan (onneksi) mikään bilesaari, tänne tullaan sukeltamaan ja rentoutumaan. Mitä nyt kukakin reissultaan hakee, me ei oikein jakseta jumputusmusiikkia ja teinibilettäjiä. Täytyy positiivisena puolena mainita sekin että täällä reissaajien keski-ikä oli noin 7-10 vuotta enemmän kun esim Balin Legianilla, jossa oli lähinnä parikymppisiä örveltäviä aussibilettäjiä. Uuuh, puistatus....

Kecilistä tuli rentouden puolesta mieleen Gili Air, mutta saari on silti tunnelmaltaan ihan erilainen. Siellä ei aitoa kaakkoisaasiaa löydä, mutta oli kyllä mukava nähdä vähän tuollaistakin travellerikulttuuria. Ja meri ja sukelluspaikat olivat silkkaa mahtavuutta. Meriveden lämpötila oli yhdelläkin sukelluksella mitattuna 32 astetta 16 metrin syvyydessä. Sukellusopastaja harmitteli, että 27 astetta olisi ihanne, siitä ylöspäin kun lämpötila nousee alkavat korallit kuolemaan  (ns. coral bleach).

Vielä loppuun hieman ruoka-asiaa. Tutustuimme malesialaiseen aamupalaan (tai välipalaan) nimeltä roti canai. Kyseessä on tuore kuumalla pannulla paistettu leipä (vähän nan-leipää muistuttava) jonka kanssa tarjotaan kuppi currykastiketta, mihin leivän voi dipata. Loistava, yksinkertainen välipala, tähän kehittyi addiktio. Toinen maininnan arvoinen asia on näiden alueiden merenelävät. Päivät sitä sukeltelee snapperien ja grouperien kanssa ja illalla on sama kala edessä lautasella tuoreena, grillattuna ja mahtavien soosien kera. Söimme Kecilllä varmaan koko reissun parhaan aterian ja varmasti parhaan kala-aterian ikinä, grillattua snapperia. Ruoka oli Gilillä syödystä snapperista poiketen fine dining -tasoa eikä siis se kokonaisena eteen tuotu kala (joka on se perinteisin tapa ottaa täällä seafood BBQ). Olisin ottanut kuvan, mutta vein kameran taas veteen kun menin uimaan (koska vedenkestävä kamera nääs on) ja se meni rikki lopullisesti. Huoh.... No Petroskoin kamerakännyllä jatketaan.

Rakastuin Keciliin, tänne pitää päästä uudestaan! Seuraavaksi matka jatkuu Malesian viimeiseen kohteeseen, Georgetowniin Penangin saarelle. Tämän jälkeen Thaimaaseen.

Malesia - Kuala Lumpur ja Taman Negara

Medanista lensimme Kuala Lumpuriin kolmeksi yöksi. En ole oikein missään vaiheessa ollut kaupunki-ihminen ja Kuala Lumpurkin oli kiva välietappi, mutta ei sinne kovin pitkäksi aikaa olisi halunnut jäädä. Shoppailtavaa olisi ollut paljon, huomaa että ihmisillä on aavistuksen enemmän rahaa kun Indonesian puolella, vaikka toki Medanissakin oli isoja kauppakeskuksia. Varsinkin Petronasin kaksoistornien ympärillä ja alapuolella olevat labyrintimäiset shoppailuparatiisi saivat pään pyörälle. Täältä saisi kaikkea kivaa, mutta kun on reppureissaajan budjetti ja kaikki tavara pitää selässä kantaa vielä jokunen kuukausi, ei voi ajatellakaan mitään juuri ostavansa. Annettiin me sen verran periksi että käytiin tekemässä H&M:ssä pakollinen kierros, t-paitoja ja toppeja kun kuluu niin paljon kun niitä koko ajan pesee, alusvaatteita myös. Täällä oli muuten tavattoman paljon kämmenen kokoisia mustia perhosia. Ne tuntuivat viihtyvän erityisesti näyteikkunoissa ja pilvenpiirtäjien kiiltävillä lasiseinämillä, varsinkin kun satoi. Niitä eksyi myös kauppoihin sisälle.

Malesialainen hääpari tahtoi kuvattavaksi

China Town

Perinteinen ravintola kadulla

Tässä kokataan riisiä ja kanaa saviruukussa

Ruoka hyvää ja lähes ilmaista - olut sitten jo kalliimpaa

Petronasin tornit

Asustelimme China Townin kupeessa ja siellä hoidettiin myös kaikki iltaruokailut. Kuala Lumpurissa törmäsimme ensimmäistä kertaa sellaiseen katuruokakojukulttuuriin, mitä olemme koettaneet haeskella. Indonesiassakin katoruokaa sai, mutta harvoin löyty ihan selkeitä illalla vilkastuvia alueita, joissa valikoima olisi näin runsas. Tällaisten ruokakojujen ruoka on usein parasta ja halpaa kuin mikä. Laatu on kohdallaan, sillä yksi perhe on voinu tehdä vain ainoastaan tätä yhtä ruokaa jo sukupolvien ajan. Tuoreus on myös kohdallaan, sillä hyvä ruoka viedään käsistä eikä se jää seisomaan ja pilaantumaan. Usein ruokailu hoidetaan muovituoleilla kadunvarressa kiikkerän pöydän ääressä. Aterimet ovat muovia ja äänet, hajut ja maut jäävät kyllä mieleen. Oluttakin saa, joten kaikki on kohdallaan. Täällä syövät kaikki paikalliset ja monet reppureissaajatkin - hyvää, autenttista ja ei käy lompakon päälle.

Ravintola odottelee asiakkaita. China Town

Kuala Lumpurista otettiin kyyti Taman Negaraan, jota kutsutaan nimellä "maailman vanhin sademetsä". Kyytejä tuntuu järjestävän kaksi yhtiötä, joista toinen oli saanut niin paljon haukkuja, että päädyimme siihen toiseen. Han's Travelin edustaja (tai kenties jopa omistaja, huumorituulella aloimme kutsumaan ukkoa keskenämme nimellä Hans) vakuutteli meille voimallisesti ennen bussin lähtöä, miten meistä pidettäisiin huolta, ja toisteli että teidän ei tarvitse huolehtia MISTÄÄN muusta kun että nautitte lomastanne, Han's Travel huolehtii muusta. Ja todellakin täytyy sanoa että kyyti minibussilla Taman Negaraan hoitui kyllä tähän astisista etapeista parhaiten ja taukoja riitti. Kuski pysäytteli jatkuvasti kertomaan että nyt 10 min vessatauko, nyt voitte ostaa naksuja, nyt jäätelötauko, nyt lounastauko. Yleensä Indonesiassa 5-6 tunnin minibussimatkat tarkoittavat sitä, että bussi pysähtyy kerran puolenvälin kieppeillä lounaspaikalle, jossa saapi nopeasti syödä, ostaa evästä ja käydä vessassa. Ylimääräisiä taukoja ei ole, joten nestettä ei kannata kauheasti nauttia ajomatkan aikana. Mutta nyt mukava Hans piti huolen että ei ollut mitään ongelmaa rakon ylitäyttymisen suhteen. Kiitos Hans.

Viimeinen etappi viidakkoon matkattiin jokea pitkin pienellä puuveneellä. Mikäs siinä oli makoillessa, tosi perse puutui jokaisella parituntisen venereissun aikana. Matkalla näimme jonkinlaisen härän joessa ja lintuja puissa. Muut villieläimet pysyttelivät piilossa.

Jokea pitkin

Ei näy tiikereitä

Joki on aika ruskea - mietin että tästä ongitut kalat varmasti maistuisivat aika mudalta. En kokeillut

Matkan pää oli pieni Kuala Tahanin kylä. Moni vierailija tuntuu valittavan Tripadvisorissa, että kylä on tavattoman tylsä, ja tosihan on että ei siellä muuta tekemistä tunnu olevan kuin sademetsän tutkiminen. Kylä on hiljainen, majapaikat tuntuvat olevan kohtalaisen ankeita, ruokapaikkoja on vain kourallinen ja niistäkin suuri osa kelluu joessa. Lista on suppea, laatu on keskinkertaista, tarjoilu on nihkeää ja työntekijät elämäänsä kyllästyneitä eikä oluttakaan saa paitsi joen toisella puolella sijaitsevasta Mutian -resortista, jossa se sitten onkin aivan tajuttoman ylihinnoiteltua (kuten resortin huoneetkin). Tänne ei toisaalta tullakaan kaljottelemaan tai nauttimaan ilmastoiduista hotellihuoneista, tänne tullaan katsomaan sademetsää.

Pääsylippu sademetsään ei ollut kovin kallis, jokaisesta kamerasta piti maksaa vielä 5 ringgitin (1-2 euron) lupamaksu. Metsässä voi joko tallustella omatoimisesti, kiivetä kukkuloille, telttailla ja kävellä puunlatvoissa keinuvia siltoja pitkin - tai sitten voi tehdä useamman päivän opastettuja viidakkovaelluksia ja yösafareita. Me harkitsimme noita useamman päivän vaelluksia ja yöhommia, mutta päätimme ensin tehdä yhden päivän omatoimitutustumisen ja kävellä treetop walkin päästä päähän. Tämä oli sinänsä oikea ratkaisu, sillä minulle nousi taas yöllä kuume ja heräsin kauheaan hampaita kalisuttelevaan paleluun. Tauti ei ollut yhtä raju kuin Lake Toballa, mutta sain silti nukkua kaksi päivää kuumeessa ennen kuin minusta oli mihinkään. Tauti vei myös jälleen kerran ruokahalun aivan täysin ja alkoi kuihtuminen. Jopa pelkät maustamattomat purkkinuudelit oksettivat, ainoa mikä meni alas oli mehu ja vesi.

Ehdimme kuitenkin tekemään sen yhden muutaman tunnin reissun metsään, kiipeämään jollekin kukkulalle katselemaan maisemia (tuskaisen kuumaa ja kosteaa, ei meinannut kunto riittää ja olin hämmästynyt että miten olen niin heiveröinen, mutta seuraavana yönä alkanut kuumetauti selittänee tämänkin). Puidenlatvoihin viritelty treetop walk oli siisti, mitä nyt ensimmäisellä etapilla minua puri kämmeneen joku aika ärhäkät leuat ja myrkyt omaava tappajamuurahainen. No tästäkin selvittiin voittajana. Ja ei - emme nähneet tiikereitä vaikka se etukäteen oli hieman minua jännittänytkin. Taitaisi nykyään jo olla niin harvinaista nähdä näillä seuduilla villinä tiikeri, että olisi jopa syytä tuntea itsensä etuoikeutetuksi jos esim. tulisi syödyksi. Harvinaiseksi ovat käymässä kaikkialla.

Taman Negara

Suuri puu

Puiden latvuksissa

Siltaa pitkin

Yövyimme Durian Cottages -nimisessä majapaikassa. Hyvin perus, jopa hieman ankeaa, hyttysverkko oli likainen mutta ainakin sellainen oli talon puolesta. Aamupala oli ihan maittava eikä mitään valittamista, suihku toimi ja sähköt olivat päällä koko vuorokauden (joissain Kuala Tahanin majapaikoissa sähköt katkaistaan päiväksi). Majoituksen taso Kuala Tahanissa on keskitasoa alhaisempi kuulema, ja se huomioon ottaen Durian oli ihan moitteeton paikka yöpyä, ei ollut lutikoita ja suihkusta tuli vettä.

En voi erityisesti sanoa että olisin mitenkään suuresti nauttinut ajastani Taman Negarassa. Suurin syy tähän on varmasti se että tylsistyin sairastaessani ankeassa huoneessa ja mm. odotettu yösafari jäi väliin. Silti siellä oli mukava käydä, en ehkä tosin menisi uudestaan. Jos haluan nähdä jatkossa viidakkoa, matkaan Borneoon tai takaisin Sumatralle. Sademetsä oli viehättävä

Seuraavaksi matka jatkuu minibussilla ja pikaveneellä Perhentian Kecilin paratiisisaarelle sukeltamaan!