Pieni Pai ja matkan päätös

Heippa hei, reissun viimeinen blogiteksti jäi aikoinaan tällä laiskiaisella tekemättä! Suomessa on vierähtänyt jo yli vuosi ja olen koko ajan tiedostanut sen että matkakertomus jäi vajaaksi, mutten ole saanut tehtyä asialle mitään. Ehkä olen pelännyt kirjoittaa tätä viimeisen etapin selostusta ajatellen että sitten minun pitää myöntää että tää elämän isoin reissu on todella ohitse. No tässä on yli vuosi Helsingissä jo asustettu, että ehkä se on syytä myöntää tosiasiat.... ja samalla voi suunnitella jo seuraavaa reissua.

Mutta edellisessä tekstissä jäimme Chiang Maihin. Sieltä otimme minibussin ylemmäs pohjoiseen, pieneen Pain kylään. Pai oli persoonallinen hippimesta jossa oli kirjavia baareja, boheemeja kahviloita ja viihtyisiä ravintoloita. Pääkadun varrella myytiin iltaisin unisieppareita ja nahkahepeniä ja tarotkortteja. Turistimeininkiä, mutta sydämellistä sellaista. Majoituimme Darling View Point Bungalowsissa, jota olin kuullut jonkun jossain matkan varrella kehuvan. Paikka oli pienen kävelymatkan päässä kylän keskustasta mutaista tietä, joen yli kaislasta ja kepakoista tehtyä heppoista siltaa pitkin, jälleen mutaista tietä peltojen seassa lehmujen välistä ja ylämäkeen pientä kinttupolkua pitkin.

Sillan yli

Peltojen välistä

Majapaikka oli ulkoisesti aivan täydellinen. Se oli symppis mökkirykelmä sopivasti mäessä joten näköalat olivat upeat. Huonekin oli ihan mukava, mitä nyt gekko kakki tyynylle, mutta se ei ole mitenkään omituista, gekot ne nyt vaan tekee niin. Paikkaa pyörittävä Darling oli ihana keski-ikäinen, sydämellinen hippinainen joka solmi värikkäitä nauhoja matkalaisten kaulaan, ranteeseen ja vyötärölle, ja muistutti samalla että meidän täytyy muistaa rakastaa toisiamme. Hyvä opetushan tämä on jokaiseen päivään, tosin se ei ollut reissun päällä kyllä päässyt unohtumaan.

Saimme ensimmäisenä vuorokautena koko asuinrakennuksemme itsellemme, muita vieraita ei ollut. Homestay koostui muutamasta vähän isommasta rakennuksesta, jotka olivat hajallaan rinteessä. Jokaisessa rakennuksessa oli noin 3-5 asuntoa ja keskellä yhteinen parveke ynnä sosiaalinen tila riippumattoineen ja upeine puisina kaiteineen ja hulppeine näköaloineen. Ekan iltapäivän makoilimme riippumatossa rentoutuen, Pete soitteli taas mandoliinia ja minä luin ja otin nokosia.

Täydelliset näkymät

Meidän ovi tuossa takana

Ja siihen se kämpillä rentoutuminen sitten ikävä kyllä loppuikin. Seuraavana iltana viereisiin asuntoihin paukahti sekalainen seurue teinejä, jotka kirkuivat, juopottelivat ja kailottivat seuraavat yöt aamun pikkutunneille saakka aivan ikkunan alla. Yöunet menivät ja vitutus alkoi parin yön valvomisen jälkeen olemaan aika kova.

Koska kun tekee tällaisen 4-5 kk:n reissun ei kyse ole enää mistään intensiivisestä biletyslomasta. Vaikka (ainakin Thaimaan päässä reissua) lähes joka päivä tuli otettua olut tai kaksi janoon lounaan kanssa, menimme me yleensä nukkumaan yhdeksän aikoihin, nukuimme kunnolliset yöunet ja heräsimme aamulla hyvillä mielin aamupalalle. Rentous, lepo ja mielenrauha sekä hyvät, pitkät yöunet olivat olleet itsestäänselvyys. Olimme ehtineet tottua hiljaisuuteen ja omaan rauhaan, sillä sellaisia reissukohteita olimme poimineet matkanvarrelle onnistuneesti - paria hutia lukuunottamatta. Pari kertaa reissun aikana tuli juhlittua sen verran että aamulla oli aavistuksen pää kipeä, mutta silloinkin otimme keskenämme parit oluet tai drinksut ja jätimme yltiösosiaaliset kreisibailaamiset nuoremmille. Ei vaan nappaa enää, jos on koskaan napannutkaan.

Vaihtoehtona tällaisessa tilanteessa jolloin nuoriso bailuttaa vieressä olisi tietysti avata olut ja ryömiä mukaan. Nuorisollakin on loma, ovat säästäneet rahaa jotta pääsevät Paihin juhlimaan, suotakoot se heille. Pete huomautti, että ehkä se olemme me jotka olemme tässä nyt väärässä paikassa, ilman syytä  provosoitumassa toisten onnesta. Jo tottahan tuo oli. Sen tiedostaminen ei kyllä yhtään vähentänyt vitutuksen määrää.

No, se siitä, Darlingsin majapaikka olisi saanut täydet pisteet jos olisimme saaneet koko komeuden käyttöömme ihan vaan kahdestaan. Koska näin ei ollut, jäi huonosti nukuttujen öiden takia vähän ankeampi maku suuhun. Suosittelen silti Darlingsia sijainnin ja symppiksen omistajan takia jos Paihin eksyy.

Itse Pai oli hauska pieni kylä, vaikka tunnelma ajoittain olikin vähän tekemällä tehty. Joissain kahviloissa oli mosaiikkireunaisia toivomuskaivoja ja unisieppareita ja muuta rekvisiittaa jonka on oletettu tietynlaista jadekoruja ja elefanttihousuja ja rastahelmiä ja mandaloita fanittavaa reissaajaa viehättävän. Meitä se ei haitannut, sillä takana oli jo kuitenkin sen verran reissukilometrejä että olimme saaneet oman osamme myös aidosta meiningistä. Kotimatka lähestyi ja se alkoi jo muuttamaan asennetta koko matkustamiseen. Tykästyimme kuitenkin Pain rentoon meininkiin ja myös helppoon ja herkulliseen tarjontaan - siinä missä Indonesian monessa paikassa länsimaista aamupalaa ja olutta oli vaikea saada -mikä on tietysti usein ainoastaan plussaa - oli täällä reissun parhaat eggsbenedictit ja aamupalaleivät ja kahvit, pitsaakin sai ja tujua ja turmiollista gintonicia.

Paissa myös allekirjoitimme tulevaan Helsingin vuokra-asuntoon vuokrasopimuksen - itse kämppää näkemättä. Luotimme tässä suomalaiseen laatuun ja suoraselkäisyyteen, että asunto on mitä sanotaan. Lisäksi isäni toki kävi tarkastamassa paikan. Päivät kuluivat muuten rennosti, matkan päätös oli lähellä ja se vähän vaikutti mielialaan, oli kaikenlaista pohdiskeltavaa. Työtä pitäisi hakea heti kun pääsee Suomeen, yliopisto-opintoja jatkaa. Oli valmis jo palaamaan kotiin ja samalla halusin matkan jatkuvan, oli ristiriitainen fiilis ja siitä johtuen olo oli vähemmän rento. Otimme kuitenkin kaiken mahdollisen irti viimeisistä hetkistämme Paissa. Luimme kirjaa, pidimme sadetta, otimme nokosia. Soitimme ja lauloimme mukavassa pikkubaarissa paikallisten kanssa. Sairastelimme reissun viimeiset sairastelut ja kävimmehän me myös thaimaalaisen kokkikurssin.

Tuosta kokkikurssista täytyy kirjoittaa vähän enemmän, siitäkin jäi vähän ristiriisaiset fiilikset. Varasimme kurssin iltapäiväksi, meitä oli tulossa noin 8 hengen ryhmä, tarkoitus oli varmaankin että olisimme päivän ainoa ryhmä. Kun saavuimme paikalle oli kurssia pitävä täti jo kuitenkin ihan hiestä märkä ja täpinöissään paimensi edellistä ryhmää pellolle sanoen, että hän päättikin ex tempore ottaa aamupäiväryhmän tähän ennen teitä koska marssivat aamusta sisään, pyysivät kokkikurssia ja maksoivat niin hyvin. Sitten kun meidän vuoro tuli, niin täti oli jo aivan uupunut ja ylikierroksilla ja veti kokkaussessiot väsyneen hermostuneella pikavauhdilla läpi. Ruoka oli kyllä hyvää. Kävimme myös paikallisella torilla katselemassa raaka-aineita ja puristelemassa jos jonkinlaisia hedelmiä. Opettelimme miten valitaan kypsä ananas ja miksi ei kannata ostaa harmaanruskeaa eilen paistettua sammakkoa. Kaupan oli haisevia kaloja, raakaa lihaa josta myyjänaiset hätyyttelivät kärpäsiä tikun päähän ripustettuja muovipusseja heilutellen, banaaninlehteen käärittyjä viikkokausia lämpimässä käyneitä kalaruokia, lukuisia erilaisia chilejä, sisäelimiä. Oli siellä myös upea valikoima tuoreita kasviksia ja hedelmiä. Kalat olivat vähän himmeäsilmäisiä, sillä Pain lähellä ei käsittääkseni ihan vieressä ainakaan mitään kalastuspaikkaa ole, vaan kalat tulevat vähän kauempaa. Värejä ja tuoksuja oli monenlaista. Täällä ei turisteja juuri näkynyt, vaan torit ovat hyvä paikka nähdä missä paikalliset tekevät ruokaotoksensa.

Pohjois-Thaimaan ihmisistä sen verran, että he olivat ystävällisiä ja sydämellisiä ja hymyilivät paljon. Etelä-Thaimaan ja turistialueiden ihmiset, varsinkin naiset, tuntuvat surusilmäisiltä, töksöiltä, vihaisilta, sikaileviin seksituristeihin kyllästyneiltä. Thaimaalaisista aina sanotaan, että he ovat hymyileväistä kansaa. Mainitsin jo aikaisemmin, että meidän mielestämme indonesialaiset olivat  niitä iloisia ja thaimaalaiset turtuneita ja vältteleviä. Mutta tämäkin on varmasti Thaimaassa turismin sivuoireita. Jos koskaan palaan takaisin Thaimaahan suuntaan varmastikin suoraan pohjoiseen ja kierrän turistirannat kaukaa. Ellen sitten käväise ensin Koh Taolla sukeltamassa.

Paista otimme pikkubussin takaisin Chiang Maihin. Mietimme ensin että olisimme käyneet vielä ylempänä pohjoisessa, mutta aikaa alkoi olla rajallisesti, joten halusimme siirtyä lähemmäs Bangkokia josta lento Suomeen lähtisi. Sitä kun ei ikinä tiedä pikkuteitä pikkubussilla kulkiessa meneekö matka siinä aikataulussa kun on alunperin suunnitellut, vai hajoaako bussi keskelle viidakkoa. Vietimme kuitenkin Chiang Maissa vielä reilun viikon. Asustimme kahdessa eri majapaikassa, joista viimeisin oli kaupungin vanhassa keskustassa, muurien sisäpuolella. Nyt meillä oli huoneessa ilmastointi ja elokuvakanava, alkoi jo pikkuhiljaa tuntumaan että moisesta mukavuudesta voisi vähän maksaa ekstraa. Shoppailimme vähän matkamuistoja ja tuliaisia, vaikka täpötäysiin rinkkoihimme ei juuri mitään mahtunutkaan. Kävimme yömarketeilla, jossa sattui hauska tapaus: kävelimme katua pitkin, kun yhtäkkiä huomasimme että edelle matkaava pariskunta näytti tutulta. Ja tosiaan, ystävämme J&J:hän ne siinä. Ei muuta kun aivan kannoille hiippailemaan, kunnes tyypit tunsivat painostavan hengityksen niskassaan ja kääntyivät tarkastamaan mikä hiipparikaksikko tulee noin iholle. Jennikan ilme oli todellakin näkemisen arvoinen.

Täältä löytyy myös Jukan ja Jennikan reissublogi:
http://muttamissaonjj.blogspot.fi

Chiang Maista otimme junan Bangkokiin. Olimme matkustaneet jo kahdesti thaikkujunan kakkosluokassa, joten päätimme panostaa vähän parempaan ja sijoitimme rahamme ilmastoituun, ovelliseen yksityisloossiin. Loossi oli todella siisti eikä ötököitä ollut, mutta ilmastointi oli niin isolla että palelin koko yön. Lisäksi joku työntekijä kapusi yöllä toiselle tyhjälle yläpedille nukkumaan, mutta mitäs tuosta, mahtuihan sinne.

Bangkokissa ehdimme vielä shoppailemaan viimeisiä matkamuistoja ennen kotimatkaa. Suomeen paluusta oli ristiriitaisia tunteita. Perhettä oli kova ikävä ja teki mieli vaihtaa kuulumisia ystävien kanssa. Finnairin koneen suomalainen laatu tuntui luksukselta. Tajusin myös kuinka ryvettyneitä olemme, Suomessa olisi syytä painua heti vaateostoksille. Ja kampaajalle!

--------

Nyt eletään kevättalvea 2016. Muistelen reissuamme lämmöllä, ei tuollaista koeta kuin kerran elämässä. Olo on myös siitä syystä haikea. Ensimmäinen vuosi Suomessa oli ehkä aavistuksen vaikea. Pelkäsin vähän miten ensimmäinen syksy ja talvi vaikuttaa Australian ja Kaakkois-Aasian auringon jälkeen, mutta Etelä-Suomen talvi oli helppo, joulu oli kauniin valkoinen mutta muuten pakkasia ja lunta ei juuri ollut. Ensimmäinen kauan odotettu Suomen kesä taas tuotti pettymyksen, sillä kesä 2015 oli erittäin sateinen. Ainoat aurinkoiset kelit saatiin sinä viikonloppuna, kun juhlimme minun 30-vuotissyntymäpäivääni, joten se meni tietysti ihan suunnitelman mukaan.

Tammikuista harmautta helpottaa se että olemme suunnitelleet ensi kesäkuulle Balin, Gili Airin ja Lombokin reissua. En malta odottaa, ja palaankin varmasti matkakertomukseni pariin sitten viimeistään kesäkuussa. Varasin juuri ensimmäisen bungalow-majoituksen Nusa Lembonganilta ja armoton Tripadvisorin selaus on jo käynnissä.

Uusi seikkailu odottaa!