Bangkok, Chiang Mai ja buddhalainen meditaatioretriitti

Bangkok 

Taon jälkeen oli aika jättää rantakohteet taakse ja matkata Thaimaan pääkaupungin Bangkokin kautta pohjoiseen. Matka junalla toisessa luokassa kesti koko yön - juna lähti ehkä kymmeneltä illalla ja oli aamulla seitsemän maissa Bangkokissa. Yö sujui hyvin yläpunkassa pötkötellessä. Vaikka uni on kolisevassa pomppivassa kuumassa junassa katkonaista, on tämä silti yksi parhaita tapoja matkustaa. Makuupunkan eteen saa vedettyä verhon, mutta silloin tuulettimen puhaltama iltavirta ei pääse nukkujaan ja tulee tukalan kuuma. Aamulla heräsimme noin tuntia ennen pääteasemaa siihen, kun paikalliset alkoivat kiertelemään vaunuissa aamupalaa ja kahvia myyden. Samalla junan henkilökunta alkoi kasaamaan sänkyjä pois. Yläpeti kääntyi näppärästi piiloon seinää vasten ja alapedistä saatiin kätevästi kaksi istumapaikkaa.

Yläpunkka

Saimme vielä ihailla maisemia noin tunnin ajan kun juna ratisteli pääteasemaa kohti. Radanvarren hökkelikodeissa ja romukasaa muistuttavissa ravintoloissa oltiin jo työntouhussa. Juna oli yllättäen vain reippaat puolisen tuntia myöhässä, täällä on kuulema kovinkin yleistä että junat myöhästelevät, aina. Meidän kokemuksen mukaan junalla pääsee kuitenkin varmimmin perille, minibussien kuskeilla (varsinkin Indonesiassa) tuntuu aina olevan oma agendansa eikä aikatauluun ole aina luottaminen.

Asemat ovat aina niin mukavia, niissä on tunnelmaa. Tuntuu että seikkailu alkaa juna-asemilla ja lentokentillä, tie aukeaa edessä ja mahdollisuudet ovat rajattomat. Bangkokin asemalta päätimme lähteä kävellen kohti Khao San Roadia, Bangkokin pahamaineista backpackerkatua. Olihan tuo paikka nähtävä kun kerran Bangkokissa oltiin. Söimme aamupalan ja otimme huoneen kaduin isoimmasta hostellista, D&D Innistä. Meillä oli sen verran asioita hoidettavana, ja koska Khao Sanilta kuulema saa kaiken mitä reppureissaaja voi tarvita, ajattelimme keskeisen sijainnin olevan nyt tällä kertaa hyvä idea.

Aamupalan aikaan Khao San oli rauhallinen, ensimmäiset myyjät vasta pistivät kojujaan pystyyn ja backpackerit nukkuivat vielä dormeissaan parannellen ilmeisesti edellisillan krapulaa pois. Illalla katu näytti kuitenkin aivan erilaiset kasvot. Bilettäjiä tuntui olevan joka paikassa, happy hour kellon ympäri, drinkkejä ei myyty laseissa vaan ämpäreissä ja kaksi yhden hinnalla. Krääsää ja vaatetta oli tarjolla paljon ja joka toisella vastaantulijalla oli jalassa ne samat löysät elefanttikankaasta tehdyt housut, jotka tuntuvat löytyvän jokaisen stereotyyppisen backpackerin repusta. Kadulla myytiin mm. laservaloja ja -kyniä ja -suristimia (kenellä ikinä tarvetta moiselle?), skorpionitikkuja syövätäksi (jos päissään haluaa näyttää kavereilleen kuinka yyberkova tapaus on) ja niitä samoja turistikledjuja, joihin törmää Thaimaassa joka kadunkulmassa. Kaikkein eniten minua kuitenkin hämäsi Petrin käsikynkässä roikkuvat miehet, jotka koettivat kaupata misterille mittatilauspukua. Ja niitä oli paljon, joka paikassa. Ymmärrän että joku tulee Bangkokiin ja haluaa teettää puvun koska halpaa, silloin hän varmastikin menee pukuliikkeeseen ja hoitaa homman. Mutta että kadulla myydään ohikulkijoille mittatilauspukupalveluita ja tatuointeja ex tempore -meiningillä, se tuntuu vähän kaukaa haetulta. Mihin täyden rinkan kanssa reissaava sen puvun edes työntäisi, pukisi ylleen?

Khao San Road

Paikallisten asuntoja joen varrella

Hökkeleitä

Ei liene yllätys että emme pitäneet Khao San Roadista. Se oli mukava nähdä mutta sinne ei tarvitse enää pikavisiittiä kauemmaksi ajaksi eksyä. Teimme me retkiä Sukhumvitiin ja China Towniin ja vanhan kaupungin puolelle. Jokiveneellä oli mukava matkustaa ja katsella joenvarren hökkelitaloja ja niiden vieressä kohoavia valtavia kullattuja temppeleitä ja palatseja. Vastakohtia ja pällisteltävää riitti.

Bangkok vaikutti mukavalta paikalta. Vaikka kyseessä on suurkaupunki, Indonesian isoista kaupungeista poiketen täällä tuntuu liikenne olevan edes jotenkin hallussa. Indonesiassa ei koskaan ollut liikennevaloja isoissakaan risteyksissä, tai jos niitä oli ne eivät toimineet, tai jos ne toimivatkin niin kukaan ei noudattanut niitä. Ja jos autoille valot olikin, jalankulkijoille ei ja sai jatkuvasti pelätä henkensä puolesta. Autojen seassa olisikin vielä pystynyt loikkimaan, mutta jokaisesti pienestäkin kolosta sujahtelevat skootterit tekivät asiasta stressaavaa ja vaarallista. Thaimaassa kaupungit ovat siistimpiä ja liikenne toimii paremmin. Jalankulkijaa on ajateltu, usein kävelijät on nostettu ylikulkusilloilla omaan katettuun käytäväänsä, josta on helppo käynti liikekeskuksiin ja metroasemille.

Jokiveneellä on mukava kulkea

Tyypillinen hole-in-the-wall -ravintola China Townissa

Täällä sattui taas yksi haveri. Pete kävi hyvää hyvyyttään hakemassa meille Seven Elevenistä ilatapaksi noodelikupit ja onnistui polttamaan kätensä kiehuvalla vedellä (kyllä, sen saman käden jonka puhkaisi Taolla siihen koralliin, huoh). Episodista seurasi parin viikon sessio, jonka aikana käsi ensin meni punaiseksi ja nousi täyteen rakkuloita, jotka sitten puhkesivat ja vuotivat. Sitten siitä lähti nahka ja lopulta se oli valkoinen kinnas muuten päivettyneen käden jatkona. Petelle nousi kuume Bangkokin juna-asemalla, kun odotimme yöjunaa Chiang Maihin, ja meille tuli jo huoli että käsi on tulehtunut, sillä kuume oli korkea mutta mitään flunssan oireita ei ollut. Pete haki aseman apteekista antibiootit (koska niitä saa täällä sen enempää lääkäriä näkemättä) ja kävimme Chiang Maissa vielä varmuuden vuoksi sairaalan päivystyksessä. Mutta kuulema parantuminen eteni hyvin eikä kädessä ollut tulehdusta. Seuraavien päivien korkea kuume, ihottuma ja lihassärky sai epäilemään hyttysten levittämää dengue-kuumetta. Tämä oli todennäköistä myös siksi etten minä sairastunut ollenkaan, dengue kun ei leviä ihmisestä toiseen.

Khao San Roadin ostoksista vielä sen verran, että shoppailut kandee varmaan hoitaa jossain muualla, tai sitten olla valmis maksamaan lähes tulkoon aina se pyydetty hinta. Yleensä aina neuvotaan tinkimään, mutta Khao Sanilla ja lähikortteleissa myyjät tietävät että ostajia riittää, he eivät ole rahojasi vailla ja minulle suututtiin kun koetin pyytää hieman alempaa hintaa. Chiang Maissa myyjät taas suostuvat välittömästi alempaan hintaan hymyillen ja helposti siinä tajuaa että olisi ollut vara tinkiä enemmänkin. Khao Sanin myyjät tuntuivat väsyneen turisteihin. Samaa näkyi myös taksikuskeissa, yksi ajoi pois sanaakaan sanomatta kun meidän ehdottama hinta ei sopinut. Ei halunnut edes jäädä keskustelemaan aiheesta.

Chiang Mai

Bangkokin yöjuna Chiang Maihin oli samanlainen tuulettimella varustettu kakkosluokan makuuvaunu. Tällä kertaa kuumuus kuitenkin häiritsi koko yön eikä tuulettimesta juuri ollut apua. Tukalan kuumuuden ja hikoilun lisäksi Pete oli kuumeessa ja makuuvaunu täynnä torakoita ja jotain lenteleviä höttiäisiä. Olimme Chiang Main asemalla ennen auringonnousua ja odottelimme pari tuntia hörppien kahvia ja käymällä suihkussa sekä vaihtamalla yön aikana läpihikoillut t-paidat puhtaisiin. Auringon noustua otimme taksin majapaikkaamme.

Chiang Mai on veikeä pieni kaupunki Pohjois-Thaimaassa. Kaupunki sijaitsee vuoristossa ja lämpötila on varmaan keskimäärin viitisen astetta Bangkokia alhaisempi. Sadekuuroja saatiin lähes päivittäin ja pitkistä housuista ja voimakkaasta hyttysmyrkystä tuli ihan päivittäisiä kavereita, sillä itikkaa riitti ja ne olivat ärhäköitä. Chiang Mai on reissaajien suosiossa ja turistialueita on paljon. Kaupungilla on kaksi varsinaista keskustaa - backpackeritoiminnan ydin on muurin (jota ei ole enää tosin pystyssä kun osassa paikkaa) ja vallihaudan rajaama neliönmuotoinen vanha keskusta temppeleineen, hostelleineen ja vallihaudan itäreunan pubeineen ja Go Go -baareineen. Paikallisten suosima keskus taas sijaitsee China Townin alueella. Chiang Mai tunnetaan mm. aktiivilomailusta (white water rafting, puunlatvoissa kulkevat köysiradat, vaellus), kokkauskouluistaan, buddhalaisista temppeleistään, jooga- ja meditaatioretriiteistään, Bo Sangin käsityökeskittymästä (mm. käsintehtyjä  paperisia päivänvarjoja)  ja krääsämarkkinoistaan. Jälkimmäisiä on night marketin alueella joka ilta ja yö. Lisäksi lauantaisin ja sunnuntaisin jotkut kadut täyttyvät käsitöitä, antiikkia, krääsää ja ruokaa myyvistä paikallisista ja shoppailevista turisteista.

Chiang Maissa riittää temppeleitä

Temppelit ovat aika hulppeita niin ulkoa kuin sisältä. Osa saattaa olla silti rakennettu satoja vuosia sitten, näistä pidetään vaan niin hyvää huolta ja kunnostetaan jatkuvasti

Chiang Mai oli täynnä reppureissaajia, mutta kaupunki oli muista matkan kaupunkikohteista poiketen rauhallinen, leppoisa ja mukava. Viihdyimme täällä erittäin hyvin - kunhan pysyttelimme kaukana pahimmista turistiravintoloista. Pedro oli dengue-kuumeessa ensimmäiset päivät ja minä tutustuin kaupunkiin. Meidän oli alunperin ollut tarkoitus kokeille koskenlaskua ja osallistua kokkauskurssille, mutta sairastelu hieman muutti suunnitelmia. Kuulin kuitenkin paikallisen buddhalaisyliopiston järjestämistä vuorokauden kestävistä meditaatioretriiteistä, joissa tutustutaan buddhalaisuuteen ja meditaatioon. Hetken mietittyämme päätimme ottaa osaa.

Retriitistä

Chiang Maissa keskityimme aika paljon rentoutumiseen, hyvään ruokaan ja juomaan ja rauhallisen majapaikkamme suolavesialtaalla chillailuun. Huoneessa oli myös ilmastointi ja televisio elokuvakanavineen, joten täällä tuli kyllä ladattua akkuja ihan omassa rauhassa aika paljon. Minä luin taas myös paljon, paksu kirja meni vajaassa viikossa. Tuli meillä käveltyäkin ihan mukavasti koska helle ei ollut niin lannistava kuin Bangkokissa. Oli enemmän energiaa ulkoilla.

Kaiken rentoutumisen, syöpöttelyn ja tissuttelun jälkeen päätimme koettaa olla hyviä ihmisiä ja ilmottauduimme MCU Buddhist Universityn vuorokauden kestävälle meditaatiokurssille (klikkaa tästä kotisivuille). Sovimme majapaikkamme kanssa, että jätämme rinkat sinne ja palaamme retriitin jälkeen vielä pariksi yöksi ennen kun otamme minibussin Paihin.

Heittäydyin hyväksi

Retriitti alkoi yliopiston kampuksella. Täytimme paperit, maksoimme kurssimaksun ja halukkaat saivat ostaa valkoiset vaatteet, joita kurssilaisten oli käytettävä retriitin ajan (vaihtoehtoisesti sai tuoda mukanaan omat vaatteet). Tätä seurasi lyhyt johdatus buddhalaisuuteen, jonka jälkeen meidän kyyditettiin noin tunnin ajomatkan päähän varsinaiseen kurssikeskukseemme. Meidät jaettiin huoneisiimme (piti olla olla kämppis samaa sukupuolta, ettei hairahdu houkutuksiin) ja vaihdoimme yllemme valkeat puuvillavaatteet. Valkoiseen pukeutuminen on yksi viidestä säännöstä (tai kehotuksesta) joita meidän tuli retriitin ajan noudattaa. Lisäksi meidän oli vuorokauden ajan pidättäydyttävä valehtelusta, tappamisesta (edes muurahaisen päälle ei saanut astua), kaikenlaisesta esiaviollisesta haureudesta ja päihteiden käytöstä. Tarkoitus oli myös että kyseessä olisi hiljaisuusretriitti, jolloin puhe ei ole kielletty mutta munkki esitti pyynnön että koettaisimme olla rauhassa ja välttää turhaa metelöintiä. Neuvo unohtui kyllä aika helposti, kun samanikäiset reppureissaajat ympäri maailman kokoontuivat syömään tai kahville - kokemuksia oli pakko päästä vaihtamaan ja äänentaso nousi aika nopeasti.

Ensimmäisenä päivänä meille opetettiin perusmeditointiasennot, joita on neljä: istuminen, seisominen, kävely ja makaaminen. Istualtaan meditoinnin voi hoitaa itselleen mieluisassa asennossa, mutta kuulema lootusasento on paras. Tätä en aivan ymmärrä, mitä väliä sillä on istuuko risti-istunnassa vai taitaako täyden lootuksen ilman pahimpia jalkakramppea. Ehkä kyse on siitä että jälkimmäinen on vaikea ja voi muodostua tuskalliseksikin, mutta jos silti pystyt meditoimaan ja unohtamaan fyysisen epämukavuuden olet tosi kova sälli ja sisäistänyt jotain olennaista mielenrauhasta ja keskittymisestä. Tiedä häntä. Kävelymeditaatiotakin voi harrastaa eri tavoin, jokaisen askeleen voi jakaa mielessään 1-6 vaiheeseen, tarkoittaen että 1. vaihe käsittää yhden liikkeen per askel ja esimerkiksi 6. asteen kävelymediaatiossa jokainen eteen otettu hidas askel sisältää kuusi tietyllä tavalla suoritettavaa liikettä. Ideana on, että niiden laskeminen ja oikein suorittaminen vaatii keskittymistä, eikä mieli lähde harhailemaan epämääräisyyksiin. 6. asteen jokainen askel sisältää siis kohdat kantapään nosto, koko jalan nosto, jalan eteenpäin kuljetus, alas laskeminen, päkiän kosketus maahan ja lopulta koko jalan kosketus maahan. Sitten sama toisella jalalla.

Seisomismeditaatio.

Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery

Istumismeditaatio.

Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery

Ensimmäisen illan harjoittelimme eri meditaatioita. Lauloimme myös messuamalla yhteen ääneen. Ennen yksinkertaista illallista piti myös laulaa, messusimme siitä miten syömme tämän ruuan vain ravitaksemme ruumistamme jotta se jatkaisi eteenpäin, emme mielihyvän tai kauneuden vuoksi. Ruuaksi oli pad thaita, eli maustettuja kasvisten, kanan ja tofun kanssa paistettuja noodeleita, joiden päälle sai itse laittaa chiliöljyä ja paahdettua maapähkinämurskaa. Maistuipa hyvältä.

Aamulla heräsimme viideltä kongiin. Ennen aamupalaa oli vuorossa istumis-, seisomis- ja kävelymeditaatioharjoituksia pihamaalla. Ilmassa oli yön jälkeen usvaa, aurinko nousi ja linnut lauloivat. Munkkimme kertoikin, että aamu on parasta aikaa meditoida ulkona luonnossa. Mielestäni myös kauneinta, luonto on kaunis ja linnut laulavat, mutta munkki kehotti unohtamaan ympäröivän luonnon ja olemaan siis kuulematta myös lintuja ja keskittymään itseensä kääntäen kaiken huomion sisäänpäin. 

Harjoittelimme vielä almujen antamista ennen aamupalaa tarjoamalla munkillemme keitettyä riisiä, jonka jälkeen hän lauloi meille kiittäen ja kenties siunaten. Tiedä häntä, buddhalaisuushan ei ole uskonto vaan opetettava filosofia eikä jumalia ole, mutta buddhan kultaisten kuvien palvominen ja edessä messuaminen kyllä tuo monenlaiset uskonnolliset kultit mieleen. Koetimme olla kuitenkin avoimin mielin liikkeellä, sillä buddhalainen filosofia on hieno ja siitä voi oppia paljon. En tässä blogissa aio mennä kovin tarkkaan yksityiskohtiin, niitä voi jokainen googlettaa jos on aiheesta kiinnostunut. Minua eniten häiritsi ehkä miten passiivinen kuva buddhalaisuudesta tuli. Että maailmasta ei poistu kärsimys tekemällä aktiivisesti hyvää, vaan pidättäytymällä pahan tekemisestä. Jos jokainen hoitaa itse itsensä ja oman elämänsä ja noudattaa tätä perusajatusta, ei kukaan satuta toista eikä aiheuta kärsimystä. Mutta buddhalaisuuden peruspilari on ajatus, että elämä on kärsimystä ja kärsimyksestä voi vapautua noudattamalla tiettyjä elämänohjeita. Osa on hienoja, kuten että ei tulisi tappaa, satuttaa, valehdella yms. mutta osa on mielestäni hieman outoja ja ristiriitaisia, esimerkiksi munkit eivät saa koskea kehenkään eikä heihin saa koskea, varsinkin nainen on aivan ehdoton nounou koska munkin on vältettävä kaikkea epäpuhtaita ajatuksia. Porukan muutama feministi tästä asenteesta naisia kohtaa raivostuikin ja jouduimme todistamaan aika kiusallisia keskusteluja kun aggressiiviset feministit hyökkäsivät munkkiparan kimppuun tivaamalla miksi buddhalaiset pitävät kuukautisia epäpuhtaana asiana, ja siksi siis naismunkit eivät saa samalla tavalla viettää aikaa pyhissä temppeleissä ja käyttää samoja munkinkaapuja. Ihan aiheellisia kysymyksiä, mutta olisin mieluummin käyttänyt kyselytunnin keskustellen paljon mielenkiintoisemmista aiheista, kun että miksi tuhansia vuosia vanha filosofia on niin patriarkaalinen (kaikkihan ne tuntuvat olevan!). Eli siis: hyviä kysymyksiä ja aiheellisia, mutta kaikelle keskustelulle on aikansa ja paikkansa, eikä tuo ollut se.

Almujen antamista.

Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery

Lisäksi meitä hieman pohditutti se että tavalliset ihmiset lahjoittavat munkeille ja temppeleille almuina paljon rahaa ja tavaraa ja joka paikka hohtaa uutena ja kultauksia ja koristeita ja krumeluureja riittää ja sitten taas tavallisen kansan keskuudessa köyhyyttä on  niin paljon. Munkit eivät saa omistaa eivätkä ostaa ja heidän pitää pyrkiä pois maallisen tavaran himosta, mutta silti heillä voi olla iPhoneja ja tabletteja, koska he saavat niin paljon lahjoituksia. Itse aina olen ajatellut että munkki (esimerkiksi fransiskaanimunkki joka on tietysti aivan eri asia kun buddhalainen munkki) olisi köyhä, nöyrä kansan palvelija. Buddhalaiset munkit nähdään pyhinä ja heidät nostetaan tavallisen kansan yläpuolelle. Silloin tuntuu että munkki on itsekäs, hän pitää huolen omasta karmastaan, omasta hyvinvoinnistaan ja tekee työtä kohti omaa valaistumistaan. Hän voi toki myös opettaa, mutta jokaisen oppilaan on itse tehtävä työtä saavuttaakseen oma kärsimysvapaa elämänsä, munkit eivät aktiivisesti osallistu parantamaan kansan oloja. Tai ovat he mukana rakentamassa ja rahoittamassa sairaaloita, mutta he eivät esimerkiksi halua koskea sairaisiin, ellei ole aivan pakko. Tällaista pohdintaa lyhyt vuorokauden tutustuminen buddhalaisuuten herätti minussa, mutta ehkä tämä nyt vaatii minulta vähän lisätutkimusta, koska moni asia jäi vielä epäselväksi ja varmasti väärinkäsityksiäkin tuli.

On muuten kauhean yleistä, että thaimaalaiset pojat ja miehet ovat munkkeja jossain vaiheessa elämäänsä. Munkkeuteen ei ole pakko sitoutua loppuelämäksi, vaan munkkina voi olla valitsemansa ajan ja sitten palata tavallisen elämän pariin. Jos tavallinen elämä ei enää  maistu, voi muuttaa jälleen mielensä ja palata munkiksi. Ja lähteä taas jos tahtoo.

Takaisin retriitin ohjelmaan: aamupalaksi saimme kirkasliemistä kanakasviskeittoa, paahtoleipää ja ananasta. Aamupalan jälkeen oli tuo minulle myötähäpeää ja tuskanhikeä nostattava besserwisserien hallitsema kyselytunti jonka jälkeen harjoittelimme vielä hieman meditaatiota tehden itsenäisiä meditaatioharjoituksia. Tämän jälkeen vielä messusimme ja otimme yhteiskuvan. Lopuksi munkki vielä muistutti, että vaikka maksoimme kurssimaksun majoituksesta ja ruuasta, kurssikeskuksen toiminta ja kurssin jatkuvuus kyetään turvaamaan vain lahjoitusten avulla. Lahjoitus ei ollut pakollinen, buddhalaisuus ei omien sanojensa mukaan tahdo käskeä vaan ennemmin kehottaa. Lahjoituksen pystyi antamaan anonyymina lahjoitusrasiaan, tai sitten kaikkien edessä showmeiningillä kuten jotkut kurssilaiset tahtoivat tämänkin hoitaa. Lopuksi keräsimme tavarat, vaihdoimme vaatteet ja matkasimme takaisin Chiang Maihin, jossa meillä oli ekana mielessä suihku ja heti toisena olut ja burgeri. Oli tässä hyveessä jo kokonainen vuorokausi elettykin...

Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery

Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery

Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery

Kuvan oikeudet MCU http://www.monkchat.net/?name=gallery

Retriitistä jäi käteen hyvä ja huonoa. Minusta oli mukava oppia rentoutumistapoja, joilla pystyn hetkeksi unohtamaan maalliset murheet ja keskittymään olennaiseen. Pidän myös monesta tämän filosofian perusopetuksesta. Kuitenkin moni asia vaikutti turhan ehdottomalta, esimerkiksi meditointitekniikoissa jos askellus on vääränlainen, teet meditoinnin väärin. Miten voin tehdä väärin asian, joka toimii minulla jos tarkoitus on vain oman mieleni rauhoittaminen ja selkeyttäminen? Enkö silloin saa istua missä asennossa tahdon ja meditoida miten haluan? Esimerkiksi sauna on mielestäni aina ollut sellainen suomalainen hiljetymis- ja meditointipaikka, jossa pystyy tyhjentämään mielensä. Minulle tulee samanlainen olo myös merta ja avotulta tuijottaessa, rentoudun. En ole ehkä sitä mieltä että linnunlaulun ignooraaminen on tarpeen, luonnossa kävely on omanlaistaan meditointia. Mutta ymmärrän kyllä pointin että ulkoiset häiriötekijät yritetään jättää huomiotta ja kuunnella omaa kehoa.

Ja sitten se isoin murheenkryyni oli kanssameditoijat, kuten varmaankin on jo tekstissä tullut muutaman kerran esille. Minun oli kauhean vaikea asennoitua ja päästä rauhalliseen, rentoon kaikkia rakastavaan mielentilaan, sillä annoin muiden provosoida itseäni vähän liian paljon. Suuri osa kurssilaisista oli mukavia ja reippaita, mutta muutama joogaihminen tunsi itsensä niin osaavaksi, hyväksi ja kaiken jo oppineeksi, että he olivat koko ajan eturivissä, koko ajan äänessä, koko ajan näyttämässä ja pätemässä. Ja minä annoin tämän häiritä omaa rentoutumistani vähän liiankin kanssa, välillä ihan kiehui. Ehkä tässä olisi itsellä ollut mahdollisuus oppia jättämään ulkopuoliset häiriötekijät omaan arvoonsa ja keskittyä omaan hyvinvointiinsa, sillä elämä näköjään todellakin on kärsimystä. Mutta sen sijaan ruokin omaa pahaa oloani asiaa mielessäni vatvomalla (ja Petelle valittamalla) ja minulla meni melkein koko toinen päivä kiehuessa. 

Kaiken kaikkiaan kokemus oli ihan mukava. Opin näkemään selkeästi millä osa-alueella minulla olisi eniten kehitettävää että saisin sen mielenrauhan. Ja kyllä tämän kokemuksen jälkeen se olut ja burgeri maistui.

Koh Samui ja Koh Tao - hyvää ruokaa, sukellusta ja tanssityttöjä

Samui

Nyt pistän kerralla pakettiin nämä kaksi pientä Thaimaan paratiisisaarta. Itse välietapin eli Hat Yain jätän väliin, koska siellä ei oikeasti ollut mitään mainitsemisen arvoista. Yövyimme guesthousessa ja otimme aamusta minibussin satamaan, josta lähti katamaraaneja Samuille.

Koh Samui, eli Samuin saari on yksi näistä kolmesta pienestä saaresta Thaimaan itärannikolla mihin ihmiset saapuvat bilettämään ja sukeltamaan. Samui ja Phangan (se täysikuubileiden kreisibailauspaikka, uh hyh) ovat täynnä jokailtaisia juhlia, kun taas  rauhallisempi Tao on Thaimaan suosituin sukelluskohde. Päätimme tarkastaa tällä kertaa Samuin ja Taon. Thaimaan kohteet piti valita aika paljon sään suhteen, sillä länsirannikolla oli tähän aikaan monsuunisateet kun taas itäpuoli on aurinkoisempi. Silti sateita saatiin aina välillä, varsinkin Samuilla. Tao olikin sitten melkein koko ajan pelkkää aurinkoa.

Samuilta

Koh Samuin katukuvaa

Matkustimme Samuille nopealla ja mielenkinnottomalla katamaraanilla. Matka sujui jouhevasti ja ilman turhia päristelyitä. Samuilla majoituimme Lamai beachille, joka on kuulema näistä saaren rannoista se toiseksi vilkkain. Majapaikkamme sijaitsi melkein meren rannalla. Paikan hintataso yllätti, ruoka ja juoma oli kallista ja  aamupala ei kuulunut huoneen hintaan (Thaimaassa ei kuulunut kertaakaan koko reissun aikana) ja siitä saikin helposti pulittaa 200-250 bahtia (eli 4-6 euroa) per nuppi, riippuen tietysti söikö kunnollisen aamupalan kahveineen ja mehuineen vai hakiko joltain paikalliselta kupin riisikeittoa. Me teimme tuon ensimmäisen, sitä on jotenkin oppinut niin arvostamaan hyvää aamupalaa reissun aikana. Päivä tärkein ateria, vai miten se meni.

Lamai beach oli oikea turistirysä. Päivisin kävelylenkeillä oli nähtävyytenä vain rannat jumputusmusiikkeineen, itseään samoilla aurinkotuoleilla päivästä toiseen pavuiksi korventavat saksalaiset keski-ikäiset papat ja mammat, 2 yhden hinnalla -cocktailtarjoukset, irkkupubit ja krääsäkojut. Iltaisin oli laservaloja, tulishowta (jotka olivat kyllä aika hienoja silloin kuin esiintyjä oli oikeasti taitava) ja jumputusmusiikki jatkui aamusta iltaan. Illalla katujen varsille ilmestyi enemmän krääsänmyyjää, thaimaalaiset tytöt ja naiset houkuttelivat turisteja kilvan hierontaan ja ladyboyt mainostivat höyhenissä ja glitterissä omaa showtaan (tämä olisi ollut varmasti näkemisen arvoista, mutta meillä meni vähän hermot koko mestan syntiseen bilemeininkiin ja pysyttelimme aika paljon omissa oloissamme). Viihdyimme sen vajaan viikon, mutta se riitti, sen jälkeen tuntui että tämä on jo nähty. Skootterin vuokraamalla olisi tietysti päässyt pois pahimmasta höykytyksestä aidommille seuduille, mutta sadekelit vähän estivät skootteriretket.

Lähetän paperilyhdyn lentoon Samuin rannalta

Miksi? Eikä nämä ole edes reissun hulluimmat sähköjohtoviritykset, tämä on vaan ainut kuva mitä otetiin

Samuilla on rellestäjiä paljon. Vesiskoottereita, banaaniveneitä ynnä muuta koneellista pörinää

Sateinen Samui

Monelle tulee Thaimaasta puhuttaessa mieleen seksimatkailu, tanssitytöt, vaimojen osto ja prostituutio. Samui oli ensimmäinen varsinainen Thaimaan kohteemme, ja vaikka saari on paljon hitaammin kehittynyt ja rauhallisempi kuin esimerkiksi Phuket ja Pattaya, on tännekin jo ehtinyt nousta vieri viereen juomakojuja, joiden musiikki on illalla niin kovalla, että sydänkohtausriski on todellinen. Kojuissa punaiset valot vilkkuvat, vähiin vaatteisiin pukeutuvat thainaiset lirkuttelevat yhtä lailla miehille kuin naisille ja tanssivat tangoilla. Pee käveli yksin katua yksi ilta (sanottakoon että ostamaan minulle lahjaksi himoitsemaani rannekorua, hih) niin joukko thaityttöjä tuli puristelemaan hauiksesta ja kikattelemaan. Tarjontaa on, joten varmasti myös kysyntää on. Hieman ristiriitaisin fiiliksin katselin. Tässä paikassa hieman hävetti olla länsimaalainen turisti. Tämäkö on oikeasti kaikki mitä me lomalta halutaan? Paistua kahvipavun ruskeaksi auringossa halpoja cocktaileja juoden, syödä purilaisia ja pitsaa koko loma, ostaa krääsää krääsän perään, katsella vähäpukeisia tanssityttöjä? Olisin ymmärtänyt paremmin jos asiakaskunta olisi ollut 20+ nuorta miestä, mutta täällä oli todella paljon lapsiperheitäkin. 

Siinä missä monessa osassa Indonesiaa, varsinkin Jaavalla, olimme monesti jatkuvasti ainoita länsimaalaisia niin kylissä, kaupungeissa, kuin busseissa (koska matkustamme onneksi pahimman sesongin ulkopuolella), olemme Thaimaassa olleet ihan stereotyyppisen tyypillisiä reppureissaajia. Tämä on selkeästi suositumpi kohde, tai sitten olemme vaan onnistuneet valitsemaan kaikki välietappimme juuri samalla periaatteella kuin kaikki muutkin backpackerit. Indonesiassa tunsi monesti itsensä ainutlaatuiseksi (??) sillä sellaista kohtelua sai jatkuvasti paikallisilta - pienet lapset tuijottivat, kikattelivat, vilkuttivat ja huusivat heippoja, pyykkinaiset hymyilivät ja vilkuttivat skootterilla ohi ajaessa. Kaikki ovat aina sanoneet, että thaimaalaiset ovat iloista ja ystävällistä kansaa, mutta kokemuksen perusteella kyllä Indonesia vei voiton. Thaimaassakin on kohdattu kahdenlaista väkeä, pahimpien turistipaikkojen masentuneet ja töykeät tarjoilijat ja katsekontaktia välttelevät paikalliset sekä sitten vähän syrjempien seutujen ja maaseudun (varsinkin Pohjois-Thaimaan) iloisemmat ja ystävälliset aidot ihmiset. Silti jos pitäisi tämän reissukokeuksen perusteella iloisin kansa valita, niin indonesialaiset voittavat tämän taiston 6-0. Täytynee vielä sanoa, että nähtyäni millaisen tarjonnan länsimaisten seksituristien kysyntä ja raha on esimerkiksi Samuilla luonut, en yhtään ihmettele että monet thaimaalaiset (varsinkin naiset) ovat vihaisia ja masentuneita. Välillä noita rilluttelijoita katsoessa on hävennyt olla länsimaalainen. Lukija, jos tänne reissaat (tai tietysti minne tahansa), mieti kahdesti millaisen vaikutuksen haluat paikallisten elämään tehdä ja millaisen mainoksen meistä länsimaalaisista jättää. Turismi on paikallisille tärkeää mutta sitä voi tukea myös vähän fiksummin. Täällä on hyvää ruokaa, viehättäviä pikkukyliä, luonnonkauniita vuoristokohteita, metsää, merta, käsitöitä. Merenrannalla saa mahtavia mereneläviä suoraan grillistä ja paikalliset ovat perusasetukseltaan ystävällisiä, jos ei omalla örvellyksellään pilaa kaikkea.

Samuilla saimme kyllä aivan tajuttoman hyviä thaisalaatteja (papaijasalaatit, mangosalaatit ja erilaiset chiliset lihasalaatit, joissa ei salaattia ole mutta lihaa ja chiliä senkin edestä), mahtavia keittoja (lemppari Tom Yum) ja aivan loistavia curreja jotka maistuivat niin lounaaksi kuin päivälliseksikin. Samuilla satoi paljon, joten istuimme usein lounaalla rantaravintolassa sateensuojassa hyvistä ruuista nauttien ja merta katsellen.

Petellä eessä grillattua snapperia ja mulla takana höyrytettyä limekastikkeen kera

Täydellinen Tom Yum katkaravuilla, herkkua

Eessä paras ankkacurry koskaan

Tao 

Vietimme Samuille viitisen päivää, jonka jälkeen olimme kypsiä jatkamaan rauhallisemmalle Taolle. Lauttamatka sujui kommelluksitta nopealla ilmastoidulla katamaraanilla. 

Taolla taas viihdyimme helposti parisen viikkoa. Vaikka tämäkin saari on selkeästi länsimaalaisten turistien miellyttämiseksi muokattu, loistaa esimerkiksi seksiturismi poissaolollaan katukuvassa. Tao on tosiaankin sukelluspaikka - täällä myönnetään vuosittain toiseksi eniten sukellussertifikaatteja maailmassa (ykkönen taitaa olla Cairns Australiassa). Täällä jokainen kahvila ja ravintola on täynnä kolmekymppisiä laite- tai vapaasukeltajia (= ilman happea sukeltaminen, jaiks miten pelottava ajatus!). Päivisin on rauhallista kun kaikki ovat sukeltamassa, iltaisin ravintolat täyttyvät. Silti täällä on rauhallista verrattuna Samuihin, täällä chillataan, kuunnellaan rauhallista musiikkia, katsellaan rantaravintolan tyynyillä retkottaen kaunista auringonlaskua. Juuri kukaan ei juo liikaa sillä aamulla on tarkoitus lähteä aikaisin taas sukeltamaan, eikä krapula ja laitesukellus sovi yhteen. Aitoa Thaimaata ei Taollakaan tapaa, mutta meininki oli paljon enemmän meidän mieleen. Tänne eivät parikymppiset bilettäjät juurikaan eksy. Ja anteeksi ikärasismi, nuorisopaikat eivät vaan enää ole meidän makuun, ollaan tultu vanhoiksi ja kärttyisiksi, tarvitaan hyvät yöunet ja sitä rataa. Aika aikaa kutakin.

Mainio snorklauspaikka Taolla

Vietimme ensimmäiset yöt Montalayn resortissa saaren itäpuolella. Paikka oli rauhallinen, snorklaus oli hyvää ja mahdollista myös laskuveden aikaan, kun tiesi mistä tulla rantaan eikä raapinut itseään koralleihin. Täällä vietimme myös juhannuksen rannalla istuen, paikallista armeijarommia maistellen ja suomalaista järveä ja saunaa kaivaten. Montalay oli sinänsä aika vaikeasti tavoitettavissa, resortilla oli lähes oma yksityinen rantansa (Tanote Bay), ja paikalle pääsee joko taksiveneellä tai nelivedolla, sillä Tao on hyvin mäkinen saari ja tiet ovat jyrkkiä ja aivan järkyttävässä kunnossa suureksi osaksi. Kun siirryimme resortista pois ns. bacpacker-puolelle (länsipuoli, rannan nimi Mae Haad), piti meidän istua rinkkoinemme kolmen muun ihmisen kanssa nelivedon takalavalla. Mäet olivat niin jyrkkiä että puristin sormet valkoisena penkistä kun muualta ei voinut pitää kiinni ja toivoin etten horjahda ja tuuppaa reunimmaisena istuvaa Petroskoita kyydistä.

Montalayn ranta, mukava snorklata

Mae Haad oli mukava pieni keskittymä saaren toisella puolella. Laivalaituri ja satama sijaitsevat täällä, joten varsinaista uimarantaa ei ole. Kuitenkin Sairee beachille kävelee vain sen 15 minuuttia, joten sijainti oli hyvä. Huoneemme sijaitsi aivan ylimmässä kerroksessa, ja tietysti meillä oli ainoastaan tuuletin. Rakennuksen seinään paistoi ilta-aurinko, mikä takasi sen että pitkällä rakennuksen kaksi seinää kattavalla parvekkeella oli mahtava nauttia ilta-auringosta ja katsella auringonlaskua milloin se pilvien takaa näkyi, mutta iltapäiväauringon vuoksi huoneemme oli myös öisin tappokuuma. Olen varmasti nukkunut kuumuuden puolesta kaikein huonoiten täällä koko reissun aikana.

Taon satamaa iltahämärässä. Kalastusveneitä ja sukellusliikkeiden veneitä

Teimme pari skootteriretkeäkin lähirannoille mm. snorklaamaan ja uimaan. Pedro ajeli ja minä istuin takana puristaen penkkiä jälleen rystyset valkeana ja hikikarpalot otsalla helmeillen. Täällä ei kannata heikkopäisen saatika kokemattoman kuskin lähteä ajelemaan kylän päällystettyjen katujen ulkopuolelle. Mäet olivat niin pitkiä ja jyrkkiä, että muutamaan otteeseen minut piti laittaa kävelemään kun Pee hurjasteli yksin joko ylä- tai alamäkeen.

Keinumassa. Näitä oli ranta täynnä, kuten myös riippumattoja

Auringonlasku ei näy koska sadepilvet edessä. Mutta ei haittaa, upealta näyttää näinkin

Vaihdoimme majapaikkaa vielä kerran sille kaikkein suosituimmalle Sairee beachille. Täällä olivat ne ihanat merenrantaravintolat ja sukellusfirmat, jotka kilpailevat asiakkaista kohtuuhintaisilla tarjouksilla ja sukelluspaketeilla. Otimme itsellemme vielä viikoksi hauskan kivisellä yksityisrannalla varustetun mökkikylän mökin. Mökki oli hauska ja tunnelmallinen, näköalat olivat upeat. Ainoa mikä puuttui oli riippumatto, olisi tosiaankin pitänyt kantaa omaa mukana. Madventures tätä suositteli kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta me ollaan jahkailtu sitä jo alusta asti ja jahkaillaan varmaan reissun loppuun asti. No niin, ensi kerralla sitten.

Hauska mökkimme Taolla

Taon mökin kivinen ranta ei sovi uimiseen korallien takia, mutta kastautua voi yöllä ja illalla jos tahtoopi

Auringonlasku mökin kuistilta

Sairee beach oli rantana hieman hankala uimisen suhteen. Laskuveden aikaan vesi laski niin alas, että vaikka rannan hiekkapohjaa riitti aika pitkälle ennen kuin korallit alkoivat, oli siinä alimmillaan vettä vain puolisääreen. Uiminen oli siis päivän kuumimpaan aikaan mahdotonta, moni meni makaamaan selälleen rantaveteen. Onko pöllömpää näkyä! Ilta- ja yöuinti taas onnistui varsin hyvin, kun vesi nousi tarpeeksi.

Hyvin perinteinen rantaravintola Saireella

Jälleen hyvin perinteinen Saireen rantaravintola. Thaimaassa on hyvin epäkohteliasta näyttää jalkoja ja niitä pidetään likaisina. Huomatkaa kuinka herra välittää tästä ja nostaa jalat ruokapöydälle

Saireella otimme myös neljän sukelluksen sukelluspaketin (vähän niinku synttärilahjaksi minulle) suomalaisen Koh Tao Diversien kanssa. Teimme sukellukset kahtena päivänä, kaksi sukellusta kerralla. Ensimmäisenä päivänä minulla oli vaikeuksia painojen kanssa, sillä märkäpuku oli niin paljon paksumpi kuin Perhentianilla, että se kellutti liiankin hyvin. Jos Perhentianilla pärjäsin 3-4 painon kanssa (en muista olivatko 0.8 vai 1 kg -painoja), niin täällä painomäärä piti nostaa seitsemään ennen kuin pystyin hallitsemaan omaa kelluntaani ja nauttimaan sukelluksesta. Ensimmäinen ja melkein myös toinen sukellus meni ihan räpeltäessä, plus että ekalla kerralla maski vuoti aivan tajuttomasti. Toinen sukellus oli parempi kun lisäsin painoja ja vaihdoin maskin, mutta kakkospäivän sukelluksista sain silti enemmän irti.

Sukelluskohteinamme oli The Twins, White Rock, Mango Bay ja The Lighthouse, jossa toiseksi viimeinen oli vähän liiankin tapahtumaköyhä mutta meille aloittelijoille helppo ja rento mukava perussukellus missä ei tarvinnut niin paljon keskittyä tekniikkaan vaan saattoi vaan rentoutua ja katsella ympäriinsä. The Lighthouse oli upea paikka, mutta näkyvyys oli huono. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä pilannut sukellusta, vaan teki siitä jännittävämmän. Uimme korallien ja kivimuodostelmien välissä ja huonompi näkyvyys teki reitistä jännittävän labyrintin. Näimme aivan uudenlaisia koralleja, ja siinä missä minä aina tuijotan mikromaailmaa, Pee geologina nauttii pohjan kivimuodostelmista. Molempien makuun riitti täällä pällisteltävää. Nautin tästä sukelluksesta kaikkein eniten, sillä painotuskin oli nyt kunnossa ja maski piti hyvin.

Toisen sukelluksen aikana, olisiko ollut White Rockilla, lähes törmäsimme tricker fishiin. Kyseessä on siis noin about 30-senttinen kala, joka on saanut hyvin pahan maineen aggressiivisuutensa vuoksi. Hampaat eivät ole terävät, ne ovat enemmänkin taltat kuin hevosen etuhampaat ja kala puree lujaa, esimerkiksi sukellusoppaamme räpylät ovat täynnä puremanjälkiä. Triggerit ovat niin reviiritietoisia, että sukeltajat kiertävät ne mieluummin kaukaa. Ongelma on vaan siinä että kerran hermostuttuaan trigger fish ei helpolla anna periksi ja ui pois vaan jatkaa hyökkäilyä. Ne eivät yleensä suoraan pure ihmistä esimerkiksi jalkaan tai käteen, mutta sormet on syytä pitää turvassa. Lisäksi aggressiivinen hyökkäilevä kala saattaa hermostuttaa aloittelevan sukeltajan, jolloin syvällä suuressa paineessa hengitys kiihtyy ja hiilidioksidimyrkytyksen riski kasvaa. Sukeltaja saattaa myös panikoidessaan ampaista pintaan, joka on myös näissä meidän aloittelijoiden matalammissa syvyyksissä (maksimi 18 metriä tuon päivän sukelluksessa) ehdoton NO NO sukeltajataudin välttämiseksi.

Ja ai niin, Pedro mukkasi sukeltaessa johonkin koralliin ja raapaisi pikkurillinsä. Koralleista saadut haavat tulehtuvat helposti ja tälläkin kertaa sormelle kävi kuten Madventuresin Tunnan sladdille - mustaksihan se meni ja vielä täyteen kuhmuraa ja turposi. Bangkokissa saimme viimein sellaiset lääkerasvat että sormi rupesi paranemaan, mutta kauan se kesti.

Tiukka etukeno, vene keinuu ja täysi happisäiliö painaa kun synti

Mango Bay, rento ja matala sukelluspaikka. Pojat näki ehkä jopa pari pientä haita, itsehän en hoksannut katsoa

Yksi sukelluskohde The Twins sijaitsee tuolla vasemmanpuoleisen saaren takana

Jossain vaiheessa Taoonkin väsyi, sillä kaikki niin tavattoman länsimaista. Monet sukeltajat ovat myös niin pro (joko oikeasti tai vain omasta mielestään) että ei jaksanut enää kuunnella leuhkoja juttuja ja heidän omaa jargoniaan. Halusimme nähdä hieman aidompaa Thaimaata. Siksi pari viikkoa paratiisissa riitti, sanoimme heipat reissumme viimeiselle rantakohteelle ja otimme ensin lautan maihin ja sitten yöjunan Bangkokiin.

Joku matkalainen kirjoitti hiekkaan Koh Tao. Sitten aurinko laski

Georgetown Penang ja juna Thaimaan puolelle

Perhentianeilta minibussi kuljetti meidät Georgetowniin, Penangin saarelle. Saari sijaitsee Malesian länsirannikolla, kun taas Perhentianin saaret ovat itäpuolella. Malesian niemimaa on kuitenkin aika kapea eikä matka kestänyt kun muutaman tunnin.

Georgetowniin meidät houkutteli oikeastaan kaksi asiaa. Ensinnäkin kaupungin historia on värikäs ja kaupunki (varsinki vanha puoli värikkäine vanhoine julkisivuineen) on päässyt UNESCOn maailmanperintölistaan. Toinen mainittava asia Georgetownista on että tämä on yksi kaakkoisaasian kulinaristisista keskuksista. Malesialaista ruokaa löytyy, mutta täällä varsinkin intialais- ja kiinalaiskorttelit vetävät hyvän ruuan ystäviä ympäri maailman. Anthony Bourdainkin on käynyt hehkuttamassa mm. paikallista laksaa. Poiketen muualla tarjotuista kookosmaitoisista perinteisimmistä laksa-keitoista, Penangin versio on hapan, kookosmaidoton, äkkiseltään yksinkertaisen oloinen kulho kasviksia ja hapatetulta kalalta maistuvaa lientä.  Myönnän, ei paras mainospuhe, mutta usko pois - annos maksoi kenties euron ja oli yksi parhaista ruuista mitä olen tällä reissulla syönyt, ehdottomasti top-5 -listalla, jos sellaisen joskus kasaan. Kuten niin moni muukin ruoka täällä, ruuan juju ja salaisuus on pitkään haudutetussa liemessä ja parhaista raaka-aineista rakkaudella valmistetuissa kastikkeissa - proteiinit tai nuudelit tai riisi tai kasvikset ovat sitten siinä mukana täyttämässä mahaa.

Oikealla vanhoja suojeltuja julkisivuja

Meidän majatalo sijaitsi aivan Chinatownin ja Little Indian rajamailla - eli siellä missä katukeittiöt kukoistavat. Penangista ja Georgetownista voisi sanoa vaikka mitä kivaa, mutta täällä ruoka vaan nyt tuntui olevan se juttu. En ole missään syönyt niin hyvää intialaista kana-masalaa tai samosaa - jälkimmäiseen kehittyi addiktio ja Pee naureskeli kun en saanut noita rapeakuorisia, kuumia, mehukkaita intialaisia kanapiiraita mielestäni.

Vietimme Georgetownissa muutaman päivän ja tuona aikana ei kyllä ehtinyt nälkä tulla kertaakaan, maha venyi katuruokakojujen äärellä ja pienissä ravintoloissa. Myös majapaikkamme aamupala oli koko reissun paras - erilaisia hyvissä sooseissa paistettuja noodeleita, roti canaita currykastikkeineen (siis paistettua lettuleipää), paahtoleipää, vesimelonia ja tuhtia kahvia. Tuntuu aina niin hyvältä kun majoitus sisältää aamupalan, lähtee päivä hyvin käyntiin.

Perinteinen katuruokakoju

Tästä sai valita tikkuja ja rouva kypsensi ne minulle kiehuvassa vedessä. Tarjolla oli kahdeksaa erilaista soosia mihin tikkuja saattoi dipata. Otin mm. pekoniin käärittyjä pieniä itujen näköisiä sieniä. Hyvää oli, soosit varsinkin. Ihastuin tähän ideaan, pienellä rahalla saa mahansa täyteen ja samalla tulee maisteltua montaa erilaista vaihtoehtoa

Kuivattua mustekalaa tarjolla

Kävimme me myös legendaariseksi muodostuneessa Hong Kong Barissa, joka on ollut jo vuosikymmeniä varsinkin australialaisten sotilaiden koti kaukana kotoa. Paikka paloi jossain vaiheessa ja ikävä kyllä myös vuosikymmeniä vanhat vieraskirjat sen mukana. Mutta perinne aloitettiin uudelleen ja mekin rustasimme nimemme vieraskirjaan. Olutta särpiessä oli kiva selailla ja katsella kuinka paljon maamiehiä oli paikkaan eksynyt. Ehkä joka neljännellä sivulla oli terveisiä Suomesta.

Hong Kong Bar

Hong Kong Barin vieraskirjasta löydettyä : "So good bar!!! We are from Russia! Russia the best country!"  Ja sen alla "AND I AM FROM FINLAND"

Tämä rakennus on värimaailmaltaan aivan tavattoman kaunis. Myös itse maalaus on taitavasti tehty. Georgetown on kuuluisa myös katutaiteestaan

Hommattuamme Thaimaan viisumit suurlähetystöstä otimme lautan mantereen puolelle ja ostimme liput junaan Butterworthin asemalta. Junamatka Thaimaan puolelle Hat Yain kaupunkiin kestää kuutisen tuntia. Oikeastaan junalipun pystyi ostamaan vain Thaimaan rajalle asti. Rajalla tehdään noin tunnin pysähdys asemalle jolloin on syytä käydä rajavelvollisuudet läp ja ostaa uusi junalippu perille asti. Jokaisella asemalla myydään kaikenlaista syötävää kuten paistettuja lihatikkuja, valmiiksi pakattuja ruoka-annoksia, mangoa ja muuta hedelmää ja kahvia ja virvoitusjuomia. Me olimme kuitenkin ottaneet junassa valmiin aterian, joka valmistettiin meille kun jonotimme tullissa. Ruoka odotti pöydässä, ja vaikka se oli ehkä vähän sellainen tylsän länkkärin helppo valinta mennä siitä mistä aita on matalin (ja maksaa siitä enemmän), oli pitkän matkapäivän ja tullirumban päätteeksi mahtava tulla valmiiseen pöytää. Annos oli iso ja sisälsi vapaavalintaisen ruuan (minä otin kanaa ja cashew-pähkinöitä, helppo valinta ja maukasta oli), riisin ja friteerattuja kanapaloja, kahvit, mehut ja banaanit. Lisäksi meille ojennettiin yksi valtava Leo-olut per naama. Ruokaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Tehtiin myös ensikosketus Thaimaan chilikulttuuriin - ruuan kanssa tuli pieni muovipussi chiliöljyä, jota ei tarvinnut kun muutama pisara antamaan makua. Jatkossa kerron hieman enemmän Thaimaan maustetasosta, se on ollut meinaan selkeästi reissun kovin. Huh, muistelemme molemmat vieläkin kauhulla Chiang Maissa vietettyjä tuskanhikistä öitä ja vatsanväänteitä.... 

Junamatka sujui siis mukavasti, matkustimme kakkosluokassa joka tarkoittaa että on siistiä mutta konstailematonta, vessa on hyvin perinteinen junanvessa, mutta ainakin junassa on vapaus liikkua ja pitää vessataukoja miten tahtoo, toisin kuin minibussilla matkustaessa. Lisäksi meno on kolinastaan huolimatta tasaisempaa kun pomppuisilla ja mutkaisilla vuoristoteillä. Ja maisemia on mukava katsella, maaseutu on vehreää ja kaunista ja pienet kaupungit mielenkiintoisia. Juna oli perillä illalla Hat Yaissa, jossa vietimme päivän ennen kun suuntasimme kohti Koh Samuin 

saarta. 

Rinkka selkään laittaessa tukka on aina tiellä. Se näköjään naurattaa