Senggigi ja Mt Rinjani, Lombok

Lippu vähän valehtelee, me olimme vain noin 2600 m korkeudella kraaterin reunalla, emme summitilla

Kutalta otimme kyydin Senggigin kaupunkiin. Tarkoituksena oli viettää kolme yötä ja tsekkailla Senggigin surffirannat ja ottaa sitten kyyti Bayanin kylään. Kylä on Senarun suunnasta Mt Rinjanin kraaterinreunalle järjestettävien vaellusten lähtöpiste.

Senggigi oli selkeästi Kutaa vilkkaampi. Ravintolatarjontaa oli enemmän, mutta myös pöriseviä skoottereita ja autoja - ihan ärsytykseksi asti. Olimme varanneet huoneen Indah Homestaysta. Opimme senkin että indah tarkoittaa hyvää/arvostettua/siistiä/kaunista, sillä ensimmäinen kuski luuli meidän etsivän vaan mukavaa majapaikkaa ja toisteli "Yes, indah, indah" ja vei meidät jonkun kuravellipolun päähän rinkkoinemme ja käski kävellä loppumatkan. Jonkin aikaa tuli tallusteltua kunnes otimme taksin. Tällä kertaa oikea Indah Homestay löytyi vekkulien kapeiden pikkukujien sokkelosta. Kujat olivat niin kapeita ettei niitä pysty ajamaan millään skootteria isommalla - silläkin on oltava sihti kohdallaan ettei raavi itseään seiniin.

Senggigissä oli koko ajan lämmintä mutta pilvistä ja ripotteli vettä, joten päätimme skipata rantaelämän ja snorklaamisen tyystin. P harkitse surffaamista, mutta kelit eivät olleet ihan parhaita siihenkään hommaan. Senggigin keskusta osoittautui pienemmäksi kun luulimme (lisäksi se oli huomattavasti lähempänä majapaikkaamme kun olimme olettaneet). Kävelimme mutkien kautta ensimmäisenä päivänä lähemmäs 10 kilometriä, kun lähdimme väärään suuntaan keskustaa etsiessämme. Pilvisyys auttoi helteessä toki hieman, mutta kosteusprosentti oli niin suuri että olimme koko reissun aivan hiestä märkiä. Lisäksi saimme sadekuuron niskaan. Bintang ja Mie Goreng munalettuineen maistuvati aika hyvältä kun viimein pääsimme likomärkinä lounaalle.

Vuokrasimme Senggigissä myös skootterin ja ajelimme kukkuloilla. Skootteriretket kaupungin ulkopuolelle ja lähikyliin ovat aina mahtavia, maisemat ovat upeita ja samalla näkee miten paikalliset elävät.

Kalastajia Senggigin rannalla

Sadekuuro

Viimeisenä päivänä bookkasimme sähköpostitse kahden päivän tulivuorivaelluksen. Reissuja järjestää moni eri yritys, mutta valitsimme Tripadvisorin arvostelujen perusteella Galangijon. Meillä ei ole kummallakaan oikein kokemusta useamman päivän vuorikiipeilystä ja itse en oikein harrasta aktiivisesti mitään kävelyä kummoisempaa urheilua joten halusimme lähteä liikkeelle lyhyemmällä kahden päivän reissulla tulivuoren kraaterin reunalle. Galangijo järjestää myös kolmen ja neljän päivän reissuja joiden aikana kiivetään tulivuoren korkeimmalle huipulle katsomaan auringonnousua ja laskeudutaan kraaterijärvelle ja käydään kuumilla lähteillä. Meille kahden päivän reissu oli tarpeeksi ja enemmänkin. Voin meinaan rehellisesti sanoa etten ole mitään noin rankkaa tehnyt ikinä aikaisemmin.

Valitsimme yksiryisreissun, joten meitä on minun ja P:n lisäksi vain opas Aril ja kaksi kantajaa, joista molemmat kantoivat noin 30 kiloa tavaraa huipulle asti. Ja toinen kapusi vielä meitä nopeammin - varvassandaalit jalassa! Maksoimme yksityisretkestä 205 USD per naama. Huomattavasti halvemmallakin olisi päässyt, mutta tässä hommassa kannattaa panostaa laatuun. Reissu oli joka sentin arvoinen - meidät noudettiin aamulla aikaisin Senggigistä autolla ja heitettiin reissun jälkeen vielä pari yötä Senarussa vietettyämme satamaan, josta otimme paatin Gili Airille. Kaikki sisältyi hintaan, kuten tietysti ruuat ja teltat ja juomat. Aamupalaksi banana pancakes, munavoileipää, hedelmiä ja teetä retkituoleilla istuen aurinkoista kraaterijärveä katsellen. Kaunista. Aril ja kantajat kuljettivat lisäksi kaikki roskat mukanaan vuorelta takaisin alas ettei mikään roskapussi jää apinoiden leviteltäväksi.

Ensimmäisen kapuamispäivän aamu alkoi Senarussa aamupalalla (banana pancakes ja Lombok coffee - tietysti!) ja lyhyellä opastuksella. Sitten lähdettin kipuamaan täydellä mahalla. Polku kulki ensin paksun varjoisan sademetsän läpi. Koko ajan ylöspäin vievät portaat koostuivat veden ja trekkaajien pakkaamasta maasta ja kiemurtelevista puunjuurista. Mustat ja harmaat apinat rapistelivat latvuksessa. Lounastauon aikaan olin jo puolikuollut. Miten voi koko ajan sattua jalkoihin? Ja käydä henkeen. Lounaan jälkeen nousu jatkui, reidet eivät enää jaksaneet nostaa ja sydän hakkasi, vauhtikin hidastui kunnolla. Maisema ympärillä vaihtui isopuisesta sademetsästä usvaiseksi kevyksi saniaismetsiköksi, reheväksi pensaikoksi, kuivemmaksi kallioiseksi niityksi ja lopulta pelkäksi kallioksi. Kapuaminen oli fyysisesti raskainta, mitä olen ikinä tehnyt, mutta päästiin perille, ihan itse. Ja ensimmäisenä ylhäällä takasi parhaan leiriytymispaikan kraaterireunan leirialueen korkeimmalle mäelle.

Juurakkoportaita riittää

Kapuaminen Senarun puoleiselle kraateriseinämälle kesti meiltä 7 tuntia (sisältäen lounastauon), koska meitä oli vain kaksi ja pidimme yllä aika hyvää vauhtia. Isomman ryhmän kanssa nousu saattaa kestää 2-3 tuntia enemmän. Mutta oli onni että olimme ylhäällä pari tuntia muita aikaisemmin : olimme ainoa päivän ryhmistä jotka olivat jo vedenkestävän teltan sisällä hörppimässä kuumaa teetä kun sade alkoi. Osa porukasta kiipesi sitkeästi perille asti rankkasateessa ja pystytti telttansa samassa myräkässä, osa joutui leiriytymään jo aikaisemmille etapeille, koska eivät kelin takia päässeet huipulle. Sade kesti vain puolisen tuntia, mutta ulkona oli myös niin paljon sumua että näkyvyyttä vain muutama metri. Sateen hellitettyä alkoi hieman tuulla ja maisema kirkastui. P sai märässä paidassa jonkun pienen sairaskohtauksen ja lepäsi hieman, mutta molemmat ehdittiin vielä ihastelemaan maisemia ennen nukkumaanmenoa. Pilvien vuoksi emme nähneet auringonlaskua. Yöllä koetin käydä meitä varten pystytetyssä telttavessassa, mutta sen seinillä pimeässä kiipeilevät isot (vaikka P väittää että olivat pieniä, niin minä tiedän paremmin!) hämähäkit saivat lykkäämään vessareissua aamuun. Pimeässä liikkuu monenmoista möngertäjää, iik!

Aamu oli kirkas ja kaunis. Nautimme aamupalan auringonpaisteessa maisemia ihaillen. Muut leiriytyjät nousivat kadehtimaan leiripaikkamme sijaintia ja ottamaan kuvia maisemista. Näimme kaukaisuudessa Balin tulivuoren ja Gili-saaret. Aamupala - kuten kaikki reissun ateriat - oli turhankin runsas ja syötimme koiranpennulle loput pannukakusta, pikkuinen oli seurannut meitä Pos nollasta saakka. Kyllä siinä energiaa tarvitsee itse kukin.

 

Bali ja Gilit

Olimme olettaneet että lihakset olisivat kipeät nousun jälkeisenä yönä tai viimeistään aamulla, mutta yllättäen näin ei ollut. Mutta matka vuorelta alas herätti jaloissa ihan uusia kipuja. Alastulo oli luonnollisesti ylämäkeä helpompi, mutta siinä oli omat haasteensa. Vaikka reissu oli yksi hienoimmista kokemuksista ikinä, en tässä vaiheessa todellakaan kadehtinut vastaantulijoita, joilla nousu oli vasta vaiheessa. Yksikin seurue saksalaisia ylipainoisia setiä ja tätejä sai sympatiseeraamaan, kun puuskutus ja punanaamaisuus ja väsymys näytti painavan kovasti päälle. Opas Aril kertoi, että moni jättää nousun kesken, kun ei kunto riitä, tai sitten loppuu sisu. Yhdenkin rouvan Aril oli kädestä pitäen raahannut summitin huipulle, täti oli valittanut koko matkan. Veikkaan että summitille nousu olisi voinut olla tällekin tytölle vähän liikaa. Tai no, oltaisiin sinne sisulla varmaan noustu, mutta kraaterinreunakin riitti tällä kertaa.

Alamäkeen

Alamäkeen etenimme nopeasti, mutta jalat alkoivat taas väsymään. Taukoja jouduimme pitämään huomattavasti vähemmän, mutta laskeutuminen kesti silti tunteja. Seuraavat kolme päivää jalat olivat niin kipeät etten meinannut sängystä päästä ylös ja täysi palautuminen kesti varmaan lähemmäs viikon. Mutta tämä reissu jää upeana kokemuksena mieleen - seuraavalla kerralla tosin voisi jalkalihaksia ruveta treenaamaan viikkoa, paria aikaisemmin. Ei ehkä kävisi niin henkeenkään jos olisi hieman ollut hölkkäharjoituksia alla.

Rinjani-reissun jälkeen lepäsimme pari yötä Senarussa kauniita maisemia katsellen (tarkastimme yhden vesiputouksenkin) suuntasimme Gili Airille rentoutumaan. Siitä ja Balin Ubudista seuraavaksi.

Kuta Lombok, Indonesia

Matka jatkuu. Australian aika on takana, seuraavaksi Kaakkois-Aasia ja kotimaa ensi syys-lokakuussa, 3.5 vuoden jälkeen. Tuntuu mahtavalta!

Meidän puolivuotisen unelmareissun ensimmäinen kohde on saavutettu. Lensimme Lombokin saarelle Perthistä perjantaina 28.3.14. Torstaina vietettiin vielä viimeisiä läksiäisiä Itä-Perthin Grosvenorissa ja vaikkei perskännejä tullut vedettyä molempia väsytti aikainen herätys. Onneksi rinkka oli pakattu ja saatiin jälkiuuniruikkarista, juustosta ja sinapista väsättyä oikeat herkkuvoileivät (kiitos Jukka ja Åsa muonituksesta ja yösijasta ja sori, taisin viedä teidän iPhonen laturin mukanani!). Rinkka tuntui kauhean painavalta tottumattomalle, yllärinä tuli kun lentokentän vaaka näytti sen olevan vain noin kymmenisen kiloa. Olisin vannonut että on lähemmäs 20!

Australiasta lähtö ei tuntunut niin pahalta kun olisi voinut olettaa. Se ei tarkoita etteikö se tulisi vielä jossain vaiheessa tuntumaan, onhan Perth ollut koti viimeiset 3 vuotta ja sinne jäi liuta muistoja ja rakkaita ystäviä. Nyt on vaan niin reissufiiliksissä ettei mitään negatiivista tunnetilaa ole vielä mahtunut mukaan. Hyvä niin, ei niitä tunteenpurkauksia pidä väkisin etsiä, kyllä ne minut vielä jossain vaiheessa löytää. Oon vähän pillittäjä välillä. Australiaa tulee varmasti ikävä!

Lento Lombokille taisi kestää sellaiset 3.5 tuntia, eli ihan siedettävä. Lentokentällä ennen turvatarkastuksen läpi menoa piti napata Domesta vielä kunnollinen aamupala jotta pärjää, eli kuppi kahvia ja surkea voileipä, yhteensä 20 dollaria! Puolet yhden päivän päiväbudjetista. No, turvatarkastuksen jälkeisiä kuohareita ja halpalentoyhtiön koneessa ostettuja viinejä ja oluitahan ei lasketa, tarvitseehan sitä reissun alkamista juhlia.

Meitä oltiin varoitettu Lombokin lentokentän ympärillä häärivistä taksinmyyjistä - silti shokeerava painostus ja häiriköinti tuli jälleen kerran yllätyksenä. Koeta siinä hikisena rinkan ja repun kanssa etsiä toimivaa vessaa kun seitsemän ukkoa roikkuu hihoissa. No vessa löytyi ja taksikin saatiin, tingittiin hieman mutta hinta oli kuskille varmasti miellyttävän iso, meille kohtuu tai jopa halpa. Haluttiin vaan päästä helposti majapaikkaan, opetellaan sitä tinkimistä sitten myöhemmin.

Taksimatka kentältä Lombokin Kutalle sujui ongelmitta. Oli mukava katsella rehevän vihreitä maisemia ja kukkuloita. Olimme etukäteen ottaneet huoneen seitsemäksi yöksi paikasta Dedy's Homestay josta on helppo ja lyhyt kävellä Kuta beachille. Dedy's on siisti ja mukava paikka, majoitus maksaa 7.5 dollaria per naama per yö sisältäen aamupalan. Huoneessa on kylmä suihku ja tuuletin. Loistavasti pärjää, aamupala on iso plussa ja päivä lähtee mainiosti käyntiin kasvismunakkaalla ja kupposella kahvia. Moni arvostelu netissä mainitsee naapurissa sijaitsevan moskeijan isona miinuksena. Kieltämättä rukouskutsut kaikuivat kajareista aika lujalla, aikaisin aamuyöllä neljän aikaan, mutta maassa maan tavalla. Me vaan hekottelimme ja käänsimme kylkeä.

Kuta itsessään on kohtalaisen pieni ja rauhallinen, ainakin tähän aikaan vuodesta. Meidän visiitti sattuu turistikauden ulkopuolelle, mutta länkkäriä silti riittää. Ensimmäisen päivän käveleskelimme ympäriinsä, tsekkasimme mitä kylällä on tarjottavana ja kävelimme alueen isoimman kalliin hotelliresortin terassille juomaan kalliit oluet. Sinänsä höpsösti tehty, mutta pitihän sekin mesta tarkastaa.

Seuraavana päivänä tajusimme vuokrata skootterin, kulkeminen täällä on välillä vähän vaikeaa ilman. Liikkumisen vapaus on ihan erilainen ja matka taittuu. Ensimmäisenä päivänä ajelimme Tanjung A'anin rannalle, uiskentelimme turkoosissa vedessä ja kikattelimme koiranpennuille, jotka tulivat etsimään varjoa ja pehmeää syliä missä ottaa nokoset. Saivat samalla meiltä vesihuikan, tulee varmasti tarpeeseen kuumalla rantahiekalla maatessa. Seuraavana päivänä teimme parin tunnin reissun kukkuloiden yli katsastamaan Mawunin ja Selong Belanakin rannat. Ensimmäinen olisi ollut kaunis jos olisimme olleet ainoita rannankäyttäjiä. Nytkään länsimaisia turisteja ei pajoa vedessä ja rannalla ollut, mutta indonesialaisia myyjiä sitäkin enemmän. Lisäksi ranta oli todella likainen, vedessä kellui sen verran muoviroskaa ettei tehnyt mieli kastautua. Hälinän kruunasi jäätelöä myyvä mopo, joka soitteli tunnustaan.

Selong Belanak oli noin 15-20 min ajomatkan päässä Mawunista. Täälläkin kojuja ja myyjiä riitti, mutta myös rauhallisia kulmia löytyi. Mopon parkkeeraus- ja rannankäyttömaksu on yleensä noin 5000 rp, eli 0.50 AUD jonka kyllä mielellään maksaa tietäen että joku on katsomassa tavaroiden perään. Itse ajoreissu kukkuloiden ja pienien kylien ja peltojen läpi oli tajuttoman nautinnollista. Upeat maisemat ja vilpoinen tuuli kasvoilla tuo vähän helpotusta helteessä. Skootteri meinasi väsyä ylämäissä, kun päällä oli kaksi matkustajaa reppuineen ja surffilauta, mutta päästiin ilman isompia vahinkoja. Tulomatkalla pydähdyttiin lounaalle vegeravintola Ashtariin. Ruoka ei ollut niin erikoista, mutta maisemat aivan mahtavat, Kutan laakso ja ranta kaukana alhaalla.

Rantaelämä jatkui tiistaina kun P otti surffilaudan ja ajelimme Gerupukiin etsimään surffirantaa. Rantaa ei löytynyt, mutta paikalliset neuvoivat että kannattaa ottaa vene (150 000rp) ja suunnata riutalle. Vene odottaa pari tuntia ja tuo sitten takaisin lähtöpaikkaan. Itse en surffaa mutta vuokrasin snorklauskamat. Exmouthissa Länsi-Australiassa snorklanneena odotukset olivat korkealla, ja sainhan minä helposti pari tuntia kulumaan. SIlti juuri snorklauksen takia tuonne ei kannata välttämättä mennä takaisin, värikkäitä kaloja näkyi ja muutamia iloisen kirjavia koralleja, mutta suurin osa korallista oli kuollutta harmaata ja siellä täällä pohjassa lillui muovipussi tai muovipullo. Itse venereissu oli mahtava kokemus eikä hinnalla pilattu (emme osanneet tuosta hinnasta taaskaan tinkiä yhtään) ja P nautti surffailuista.

Tanjung A'anin ranta tuli tsekattua uudestaan myös toisena päivänä, löysimme mukavan rauhallisen bungalowin missä loikoilla varjossa. Ranta näytti erilaiset kasvot kuin edellisellä kerralla, jolloin oli ilmeisesti ollut paikallisten vapaapäivä ja joka paikka täynnä ihmisiä. Saimme olla lähes rauhassa, yksi nainen kävi kysymässä tahdommeko ostaa sarongin ja yksi t-paitakauppias tuli jututtamaan P:tä. Pikkupoika haki meiltä lisäksi vettä ja jatkoi taas iloista juoksuaan ja kulkukoirat kävivät kyselemässä liikenisikö perunalastuista yhtään heille. Olimme vähän eri päässä rantaa nyt ja roskaisuus iski silmään. Se on täällä aika iso negaatio. Ihan likaiseen veteen ei tee mieli mennä uimaan. Merta on ihana katsella, mutta heti kun ranta loppuu ja pientare alkaa on roskaa mattona ja paikoittain ihan kasoittain koirien kaiveltavana. Maassa maan tavalla ja iso osa turisteilta tippuneita, itse en jättäisi tänne edes banaaninkuorta.

Viimeisenä päivänä P taas tahtoipi surffata. Kävimme yhden rannan testaamassa, mutta meren myllytys oli niin valtaisaa että tyydyimme lueskelemaan kirjaa bungalowissa. Tarjosin taas parille pienelle haukunpennulle vesimaistit rannalle ajatutuneen kookospähkinän kuoresta. Koiria täällä riittää ja kaikki samaa sekaista piskirotua. Pieniä pentuja löytyy joka kulmalta ja vekkulit kyllä jäävät tällaisen höpsön eläinfanin mieleen. Mutta ei niitä voi mukaan ottaa eikä alkaa ruokkimaan. Pieni vesitilkka helteisenä päivänä saapi riittää. Päivän hyvä työ tehty ja itselle jää hyvä mieli.

Viimeisenä päivänä ostimme sitten liput autokyytiin seuravaan kohteeseen Senggigiin, josta on helppo edetä Rinjanin tulivuorta kapuamaan sekä sitten ottaa vene Gili-saarille. Ja tuli vekkuleilta rannekeita myyviltä likoilta parit korutkin ostettua vielä Kutan päässä. Saivat aika hyvän hinnan, tämä kun ei osaa vielä olla niin tiukka tinkijä. Opetellaan...

Ja matka jatkuu

Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua

- Nuuskamuikkunen

No niin. Nyt on aika taas kirjoittaa koska on uutta kerrottavaa. Ollaan tultu P:n kanssa siihen tulokseen, että nyt on aika lähteä Perthistä. Täällä on ollut ihanaa ja tästä on tullut koti, mutta nyt on matkakuumetta ilmassa. Ja toisaalta Suomea on ikävä, kotia, kesää, joulua, saunaa, lunta, metsiä, ystäviä, perhettä.

Ihan heti me ei kuitenkaan Suomeen päästä, vaan ajateltiin toteuttaa siinä välissä yksi pitkäaikainen unelma ja kiertää puolisen vuotta Aasiassa reppureissumeiningillä. Päätös tehtiin jo viime vuonna ja nyt olenkin yrittänyt säästää ja suunnitella, hommata rinkkaa ja vaelluskenkiä ja listata kohteita missä puolen vuoden aikana kannattaisi käydä. P hommasi Madventuresin Uuden kansainvälisen seikkailijan oppaan ja sitä ollaan nyt lueskeltu kovasti ja koetettu miettiä mitä kaikkea sitä reissu voikaan pitää sisällään. Loistava kirja, suosittelen.

Reitin suunnittelua

Lähdöstä on ristiriitaisia fiiliksiä. Perthistä ja Australiasta on tullut koti, täällä on liuta ihania rakkaita ystäviä, meri on turkoosi ja aurinko lämmittää, palkka on hyvä ja australiaiset ovat iloisia, ystävällisiä, kohteliaita ja huolettomia. Tämän elämänvaiheen taakse jättäminen vihlaisee ja ystäviä tulee ikävä, mutta sen surun peittää alleen alati kasvava reissuinnostus. En ole koskaan käynyt Aasiassa...  tai no niin, oltiinhan me 4 yötä Balilla ja muutama tunti Singaporen keskustassa vaihtolentoa odottelemassa, mutta siinä se. Meillä on mahtavan ihana reissu suunnitteilla ja matkakuume kasvaa päivä päivältä. Lähtöpäivä on 28. maaliskuuta. Lasken päiviä ja töissä jopa tunteja.

Ensiksi suuntaamme Lombokille, joka on saari Indonesiassa Balin vieressä. Lennot ja ensimmäisen viikon majoitus on jo varattu, majoituksesta vastaapi Dedy's homestay Lombokin Kutalla. Siellä onkin sitten tarkoitus kavuta tulivuorelle, snorklata, uida ja surffata mikäli hyviä paikkoja löytyy. Ja lukea kirjoja palmupuiden katveessa, ja jotta totuus ei unohtuisi niin hieman myös opiskella. Tarkoitus on kuitenkin rentoutua ja elää hitaasti. Kerätä akut täyteen positiivista energiaa ja päästä hetkeksi pois oravanpyörästä.

Ensimmäinen kohde on Lombokin Kuta

Lombokin lisäksi katsastamme Gili-saaret, jotka ovat kuulema snorklausparatiisi, ja tietysti tuon Balin. Siitä matka jatkuu luultavasti Javalle, jossa meitä kiinnostaa Bandung (shoppailumesta ja tulivuoripaikka), Yogyakarta (kulttuuria ja temppeleitä) ja Pandangaran (rantachillailu ja surffausmesta). Pandangaranissa Green Canyon on ehdoton vierailukohde.

 

Green canyon - Lonely Planet

Minä tulen milloin minulle sopii. Ehkä en tule ollenkaan, ehkä menen aivan toiselle suunnalle.

- Nuuskamuikkunen


Siitä matka jatkunee Jakartan kautta Sumatralle. Reittihän nyt on vaan suuntaa-antava, meillä ei ole tiukkaa aikataulua ja mennään minne tuuli kuljettaa. Sumatralla haluan nähdä ilman muuta sademetsää ja Lake Toba on ihan ehdoton vierailukohde. Sademetsässä olen halunnut käydä aina, jos nyt joku ei tiedä niin olen kasvi- ja varsinkin metsäihminen. Ne vaan nyt ovat mun juttu. Ajateltiin jos muutaman yön viettäisi teltassa sademetsävaelluksella. Odotan innolla, varmasti yksi reissun kohokohtia.

Malesian puolella olen listaillut myös jotain paikkoja, esimerkiksi maailman vanhin sademetsä Taman Negara. Rantachillaus - ja snorklauspaikoiksi mainitut Perhentian saaret ja Langkawi ovat myös listalla.

 

Taman Negara

Indonesiassa saa varmasti kulumaan ensimmäiset kolme kuukautta helposti. Malesiasta emme tiedä niin paljoa vielä, niitä kohteita täytyy tässä reissun päällä vielä katsella. Malesiasta voi suunnata ylemmäs Laosiin tai Vietnamiin tai Thaimaahan. Katsoo mihin tossunkärki osoittaa ja menee sitten sinne.

Kirjoittelen lisää reissun päältä, toimikoot tämä blogi myös matkapäiväkirjana. Tämä on minun matkakertomukseni.

Ja kaikille ihanille ystäville ja perheenjäsenille Suomessa vielä Nuuskamuikkusen sanoin (ollaan takaisin kotimaassa kun Australiassa on kevät eli Suomessa syksy)

Nuku hyvin äläkä sure. Ensimmäisen kevätpäivänä minä olen taas täällä luonasi. Rakenna pato minua odotellessasi
- Nuuskamuikkunen

Hopeaseppäilyä

Eilen toteutin pitkäaikaisen unelmani ja opettelin valmistamaan käsityönä hopeakoruja. Olen aina haaveillut ja pohtinut, että olisiko minun pitänyt ruveta vaikka hopeasepäksi tai muuksi käsityöläiseksi kasvibiologian opiskelun sijaan. Olen miettinyt, että ei kai se liian myöhäistä ole harrastaa, mutta että varsinainen korujen teko vaatii koulut ja kurssit ja rahaa ja aikaa ja välineistön ja taitoja ja kaikkea mitä minulla ei nyt tässä tilanteessa ole eikä ole mahdollisuutta hankkia, koska ei ole aikaa, koska viimeistelen gradua ja olen alani valinnut. Tuntuu että haluan harrastuksen johon ei pitäisi alussa sijoittaa liikaa aikaa ja rahaa, jota pystyisi tekemään silloin tällöin kun siltä tuntuu.

Olen tehnyt koruja kotona lähinnä erilaisista kivistä, helmistä, metalliosista ja valmiista hopeoidusta metallilangasta. Se on ollut mukavaa, mutta se on kuitenkin vain valmiiden värillisten kivien ja helmien pujottamista valmiisiin koukkuihin ja nauhoihin, ei tarpeeksi käsityötä että voisi sillä kovin kerskua. Silti se on ollut mukavaa ja kovinkin tyydyttävää väkertämistä ja käsityötä. Kaikki materiaali jäi Suomeen kun muutin tänne, joten korunteko on jäänyt nyt tauolle.

Pari viikkoa sitten viikonloppuna sain taas uuden kipinän, kun olimme ystävien kanssa istumassa iltaa ja taittelimme paksusta rautalangasta ja lasihelmistä wine glass charmeja eli viinilaseihin ripustettavia metallisia riipuksia. Tuli aivan hirveä hinku palata moisen väkertämisen äärelle. No, syntymäpäiväni on ensi kuussa ja pyysin poikaystävältäni josko voisin tilata Hannah Willow-nimisen hopeataiteilijan tekemät uniikit korvakorut itselleni synttärilahjaksi ja hän hoitaisi maksupuolen. Rakas ihana mies suostui, kiitos siitä! Katselin Hannahin Facebook-sivuja ja siellä hän kovasti mainosti silver clay workshoppia eli hopeasavityöpajaa, joita pitää ympäri Iso-Britanniaa. Siitä se ajatus sitten lähti, laitoin Hannahille viestiä ja kyselin vähän aiheesta, ja hän sanoi että opettele ihmeessä hopeasavi, se on mahtava ja helppo materiaali.

Meidän viinilasikorut

No ei muuta kun googlettamaan. Perthin suunnalla oli yksi ihminen, joka järjesti hopeasavityöpajoja. Mietin ensin jos tilaisin vain savea netistä ja alkaisin värkkäämään, mutta kyse on sen verran kuitenkin arvokkaasta materiaalista, etten viitsinyt ottaa riskiä että tuhlaan hirveästi alussa mokailuun kallista hopeaa. Plus että ajattelin työpajan olevan hauska kokemus jakaa ystävien kanssa.

No, eilen meitä lähti sitten viiden suomalaisen käsitöihin hurahtaneen naisen joukko ajamaan Two Rocksiin Pam Annesleyn järjestämään viisituntiseen workshoppiin.

Pamilla oli aivan ihana iso taiteilijatalo studioineen ja uima-altaineen Two Rocksissa, noin tunnin ajomatkan päässä Perthistä pohjoiseen. Pam on kokopäivätaiteilija on hänen talonsa oli täynnä ihania taidonnäytteitä. Oikea monitaituri, tuli kyllä ihan tajuton inspiraatio tehdä vaikka mitä! Pam ei tee pelkästään hopeasta, vaan polymeerisavesta, kankaasta, metallista.... lisäksi hän näyttää maalaavan, piirtävän ja varmaan taitaa monen muunkin materiaalin ja työtavan. Kyllä taas haaveilen olevani viisikymppisenä se crazy cat lady joka ihanassa krääsätalossaan puuhaa maailman ihanimpia käsitöitä.  No, katsotaan.....

Työpaja alkaa mukillisella teetä. Jokaiselle on levitetty ensiksi harjoittelumateriaali eteen. Työvälineetkin ovat valmiiksi pöydällä

Pamin tekemiä koruja. Tästä voi ottaa mallia ja saada inspiraatiota.

Ensin harjoittelimme polymeerisavella, ennen kuin siirryimme hopeasaveen

Mitä on hopeasavi? Kyseessä on Japanissa autofirman sivutuotteena syntynyt nerokas yhdistelmä hienoa metallijauhetta (tässä tapauksessa hopeaa, mutta löytyy kultaa, pronssia, platinaa, kuparia....), vettä ja sidosainetta. Me käytimme tuotetta nimeltä PMC3 (sanoista Precious Metal Clay). Pussista otettu tuore kostea savi on valkoista ja koostumukseltaan kuin savea, joten sitä on helppo maallikonkin muovata sormin ja siihen voi painaa erilaisia kuvioita muoteilla. Lounastaukoon mennessä olimme ensin harjoitelleet ja kokeilleet polymeerisavella mitä tahtoisimme tehdä ja sitten siirryimmekin jo itse hopeasaven pariin. Sen verran arvokkaasta tavarasta on kyse, että mietimme tarkasti montako korua halusimme 17-19 grammasta (en muista tarkkaa määrää minkä määrän saimme) savea saada tehtyä, sillä paksuja koruja tulisi vain 2-3, kun taas ohuempia jopa viisi. Korun paksuuteen vaikutti paljon millaisen painokuvion valitsi ja millaisen korumallin, syvä painokuvio vaatii että savi jätetään paksuksi kaulittaessa, kun taas hento kuvio pinnassa mahdollistaa ohuen ja hennon korun. Itse valitsin jymäkän lootuskuvion (Pam oli itse tehnyt muotin Balilla puukaiverruksen pintaa käyttäen), joten kaulitsin saven pelikorttikasoja avuksi käyttäen ns. viiden kortin paksuiseksi.

Tästä pitäisi sitten muotteja valita

Löysin tämän lootuksen, tämä on minun mieleeni

Tässä etsitty korvakoruun ideaa ensin polymeerisavella ja erilaisilla kuvioilla. Kaikki tässä savessa hyvältä näyttävät kuviot eivät toimineetkaan sitten hopeasavessa, sillä se on pehmeämpää ja kuvio ei tule esiin yhtä hyvin. Trial and error -meiningillä.

Naislauma taas liikenteessä

Tässä kaulitaan hopeasavea ja valmistaudutaan painamaan kuvioita. Alla oleva pala paksua tapettia varmistaa että korun takapuolellakin on kiva tekstuuri eikä sormenjälkiä. Kuvion painamisen jälkeen muodon voi leikata pienillä piparimuotin kaltaisilla leikkureilla. Tai vapaalla kädellä.

Koru on painettu, jonka jälkeen siihen voi painaa kuumuutta kestäviä labrassa tehtyjä korukiviä

Kaikki pinnat valellaan pienellä kerroksella oliiviöljyä, jotta mikään ei tartu. Öljyä ei saa olla liikaa, tai se kertyy saveen ja savi ei kuivu kunnolla.

 

Kun korut ovat valmiit, pitää savesta kuivattaa vesi pois. Tämä on tärkeää, sillä muuten vesi höyrystyy poltettaessa ja saveen muodostuu kuplia. Savi kuivuu huoneenlämmössä, uunissa, hiustenkuivaajan alla.... mutta nopein ja helpoin massatuotannossa ja työpajassa on puoli tuntia elintarvikekuivaimessa.

Korut kuivurissa

Lounastauolla ihailimme Pamin kädenjälkiä ympäri taloa ja puutarhaa

Lounastauon jälkeen korut alkoivat olemaan kuivia. Ensimmäiset voitiin ottaa pöydälle ja reunat hioa hienolla santapaperilla. Savi on tässä vaiheessa aika heikkoa, joten on syytä olla varovainen sen kanssa. Koruihin porattiin myös reiät tässä vaiheessa pienellä käsiporalla. Sitten korut kuumennettiin ihan perus blow torchilla hehkuviksi kahden minuutin ajaksi. Tällöin sidosaine palaa pois, koru kutistuu 12-14% ja hopeahiukkaset sulautuvat yhteen ja koru muuttuu puhtaaksi hopeaksi (99.9%).

Kuivuneet korut

Hiottu ja reikä porattu

Polttovaihe

Poltettu koru on vielä valkoinen, sillä pinnan hopeamolekyylit sojottavat pystyssä

Osa koruista meni uuniin (eng. kiln) ajanpuutteen vuoksi. Pronssi, kupari ja platina sekä käsittääkseni kulta myös kuumennetaan uunissa. Hopean voi tehdä tuolla torchilla, paitsi jos niihin haluaa lisätä esim lasia, silloin käytetään myös uunia

Polton jälkeen korun voi pudottaa veteen, jossa se jäähtyy välittömästi ja harjaus voi alkaa. Minun korussani oli kivi joka saattaa haljeta jos lämpötila tippuu liian nopeasti, joten annoin sen jäähtyä rauhassa ennen seuraavaa työvaihetta. Tässä vaiheessa koru oli valkoinen, sillä pinnan hopeamolekyylit/kiteet sojottivat pystyssä, ja ne piti saada asettumaan vaakatasoon jotta ne heijastavat valoa kuten hopean pinnan pitääkin. Tähän työvaiheeseen käytimme metalliharjaa ja reilua harjausta. Pintaan pystyi lisäämään vielä kiiltoa ns. burnishing -työvaiheella (en jaksa googlettaa mikä suomeksi). Idea on kuitenkin että jollain metallilla, esim vaikka lusikan varrella, lisätään vielä painetta tiettyihin kohtiin jolloin kiilto lisääntyy. Tässä vaiheessa korut olivat valmiista. Viimeistelyä saattoi vielä tehdä, esim minä valitsin käyttää liver of sulphuria, joka hapettaa pinnan ja patinoi korun tummaksi. Pinta kiillotetaan sen jälkeen kiillotuskankaalla, jolloin tumma väri lähtee korkeista paikoista mutta jää kaikkiin koloihin ja väleihin. Tämä tyyli sopi kelttiriipukseeni kuin nenä naamaan. Tämän jälkeen lisäsin vielä hieman kiiltoa burnishing -raudalla. Korvakoruihin en käyttänyt muuta kuin harjaa, patinaa ja kiillotuskagasta, sillä en halunnut niistä liian kiiltäviä, vaan mattapintaisia. Ja lopputulos oli aivan tajuttoman upea! Kuvat puhukoot puolestaan.

Hei, tämähän alkaa näyttää hopealta!

Hopeinen koru. Seuraavaksi patina

Valmis koru

Oma kelttiriipus ja kaverin kahdet upea korvakorut

Kaksi riipusta

Huomaa Australia-koru!

Tuotoksiamme

Nämä kaksi riipusta tein

Tässä korusetti

Ja tässä Jennan koko päivän saldo: kaksi riipusta ja korvakorut

Kaikki saivat uniikit mahtavat korut kotiinviemisiksi. Osa teki läheisille koruja mutta minä ahne tein vain itselleni. Mutta ei huolta, tämä harrastus jää kyllä pysyväksi osaksi arkea ja juhlaa, tämä oli niin helppoa ja hauskaa. Savea saa netistä, sen lisäksi tarvitsee tikkuja ja muotteja ja kiillotusvälineitä, harjoja saa Bunningsista ja torchin myös. Työpaja ylitti kaikki odotukset ja olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Kiitos tytöt ja Pam. Ja suosittelen kaikille, kokeilkaa, tämä ei ole vaikeaa!

Ai niin, meillä meinasi tulla lopussa vähän kiire. Ainoa miinus tässä nyt onkin ehkä se että emme tienneet miten meidän olisi pitänyt työvaiheet ajoittaa, ahnehdimme liikaa kun emme tienneet, teimme paljon ja ostimme vielä lisää savea ja meille jäi kauhean vähän aikaa lopussa itse viimeistelyyn. Tuli vähän kiirus ja hoppu ja stressi ja menimme melkein tunnin yliajallekin. No, Pamilla oli vielä lisästressi koska lähellä oli jäänyt valas kiinni verkkoon ja hän oli hälytystilassa sillä kuului vapaaehtoispelastuspartioon. No, hyvin kuitenkin saimme kaiken valmiiksi. Silti ehkä miinuksena voisi sen mainita, että olisi ollut kiva tietää vähän paremmin kuinka kauan eri työvaiheisiin menee aikaa, ettei olisi tullut niin stressihoppu. Olisi ollut kiva hoitaa viimeistelyt ajan kanssa rauhassa. Pientähän tämä, kotona tehtäessä ei aikataulua onneksi ole! Joten seuraava työpaja järjestetään jonkun meistä luona.