Jaava, eli Yogyakarta ja Pangandaran

Riksan kyydissä Yogyakartassa

 

Yogyakarta

Denpasarista otimme yön ylitse kestävän bussikyydin Jaavalle Yogyakartan (tai lyhyesti vaan Yogya tai Jogja) kaupunkiin katsomaan Borobudurin valtaisaa buddhalaistemppeliä. Tähän asti olimme taittaneet matkaa eri saarilla lähinnä tilatakseilla ja pikkubusseilla, mutta nyt meillä oli ilmastoitu, vessallinen valtava bussi jossa oli jalkatilaa jopa tuolle pitkäkoipiselle miehelle. Bussi oli varta vasten suunniteltu yömatkusteluun ja penkin sai todella hyvin nukkuma-asentoon ilman että se häiritsi takana istuvaa. Jokaiselle oli vielä viltit ja tyynyt, joista viltti ainakin tuli tarpeeseen, ilmastointi oli koko matkan jäätävän kylmällä. Bussi oli täynnä paikallisia, taisimme olla ainoat valkoiset turistit. Jokaisella taukopaikalla bussiin nousi lastillinen ihmisiä myymään naksuja, juomaa, vettä, teetä, kahvia, kanaa ja riisiä, keitettyjä kananmunia, sanomalehtiä, soittipa joku välillä kitaraakin ja lauloi rahalahjoitusten toivossa.

Lauttamatka Balilta Jaavalle hoitui hyvin, mutta lautalla oli joku paikallinen iskelmäbändi soittamassa ja oikea ruotsinlaivameininki. Päätimmekin viettää tuon noin tunnin kestävän  ylityksen kannella maisemia katsellen, mekkala kun oli aika kova. Bussi pysähtyi Jaavalla vielä iltapalalle, saimme kaikki ruokalipukkeet ja marssimme paikallisten perässä ruokajonoon. Kanaa kookosmaitokastikkeessa, riisiä, vesimelonia ja iso lasi sokeroitua teetä, maistuipa mainiolta väsyneen suussa. Taukopaikalla meitä vähän tuijotettiin, olimme ainoat länsimaalaiset. Balin länkkärituristirypellyksen jälkeen tuntui oudolta mutta mukavalta. Yö bussissa sujui kohtalaisen ongelmitta, tilaa oli paljon nukkua. Ainoa ongelma oli ilmastoinnin kanssa, minulla oli kaksi vilttiä ja villatakki ja meinasin paleltua. Olisi pitänyt olla villasukat. Jossain vaiheessa uskaltauduin bussin vessaan, joka oli sinänsä virhe että indonesialaiset eivät käytä paperia vaan lotraavat vedellä, osa huolella mutta loput päin persettä. Vessa oli täynnä kusista vettä joka hölskyi siinä bussin kaarrellessa kaupungin kujia. Onneksi bussi pysähteli tarpeeksi usein taukopaikoilla ettei linjurin vessaan tarvinnut tehdä toista visiittiä. Indonesiassa on jo vähän kyllä tottunut näihin kammottaviin vessoihin muutenkin.

Olimme juuri heräilleet uniltamme ja vielä raukeina makoilimme ja laskeskelimme että meillä on kaksi tuntia matkaa jäljellä, kun kuski tuli hoputtamaan meitä, että te kaksi jäätte nyt kyydistä, että äkkiä nyt. Ei kai siinä on ihmeissään keräämään tavarat paniikissa ja poistumaan. Meidät tungettiin johonkin paikallisbussiin ja matka jatkui. Kyselimme että missäs se Jogja on ja pääsimme onneksi perille. Tämäkin on hyvin tyypillistä Indonesiassa, jos yhdellä kuskilla on vain kaksi asiakasta koko bussista menossa kohteeseen B ja hän tapaa kollegan jolla on tilaa ja joka sattuu olemaan matkalla samaan suuntaan, hän lemppaa asiakkaat toiselle ja menee itse itten suorempaa reittiä. Sellainen positiivinen asia näissä isoissa busseissa on myös ettei rengas mennyt kertaakaan, kuoppaisilla pikkuteillä kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus että minibusseihin pitää ainakin yksi rengasremontti tehdä jossain vaiheessa matkaa.

Yogyakartassa otimme taksikuskin suositteleman majapaikan, koska oilimme hikisiä, nälkäisiä ja uupuneita ja rinkat painoivat. Paikka oli vähän laisensa, mutta ainakin meillä oli tilava huone, ihan kohtuullinen aamupala ja taas iso uima-allas, joskin hieman likainen. Se on aika mukava paikka virkistäytyä helteisinä päivinä kaupungeissa jotka eivät ole merenrannalla.

Maliaboro-katu

Batiikkimyyjiä

Jogjassa ajelimme riksalla ja kävimme katsastamassa Jalan Maliaboron batiikkimyyjät. Otimme myös aamureissun Borobudurin temppeliin, joka on maailman suurin buddhalaistemppeli. Temppeli oli hieno, mutta kieltämättä visiitistä teki omanlaisensa kokemuksen kymmenet indokoululaiset, jotka olivat retkellä temppelillä ja vielä saaneet koulutehtäväkseen haastatella englanniksi turistia kysyen nimeä, mistä kotoisin, ikää ja mitä vielä, sekä päästä turistin kanssa valokuvaan. Ensimmäiset 15 olivat ihan suloisia, mutta kun tästä ei tullut loppua mihin tahansa menimme (molemmat saivat osansa, lisäksi Peeltä kysyttiin oletko se näyttelijä Top Gunista, hah!), alkoi se hieman ahdistamaan. Toki olimme silti ystävällisiä ja hymyileväisiä ja aina annoimme luvan haastatella ja ottaa kuvan, siitä kun olisi ollut oikeus myös kieltäytyä

Hello miss, can I please take a picture with you?

Yksityiskohta temppelin seinästä

Pangandaran

Jogjan jälkeen ajelimme pikkubussilla Pangandaraniin. Nyt oltiin sitten taas rantakohteessa ja P saipi surffailla. Pangandaranin rannat ovat pääosin tummempaa hiekkaa. Paikka on turistikauden ulkopuolella uinuva, mutta muuntautuu täysin viikonloppuna kun indonesialaiset saapuvat viettämään viikonloppua. Rannat ovat täynnä ihmisiä, hevosia, lapsia, soittoa, vaatteet päällä uivia huntupäisiä nauravia naisia ja ruokakojuja. Indot tuntuvat pitävät myös kaikenlaisesta moottoroidusta huvista, ja mönkijät kuljettivat kiljuvia lapsia ja merellä moottoriveneiden perään kiinnitetyt kumiveneet heittelivät ihmisiä ympäriinsä.

Me nautimme Pangandaranista kuitenkin eniten kun siellä oli tyhjää, mikä oli onneksi tilanne lähes koko ajan. Yövyimme Mini Tigassa, ja aamupala oli yksi reissun parhaita, voilta maistuvaa mehevä munakokkelia kunnollisen paahdetun leivän kanssa. Täällä pääsi vähän samanlaiseen rentoon olotilaan kun Gili Airilla, ettei tarvitse tehdä välttämättä mitään jos ei tahdo, muuta kuin katsella merta, ottaa Bintang tai kaksi ja lukea kirjaa. Ravintolatarjontakin oli niin pientä (ja tällä huom tarkoitan ravintoloita joista saa olutta, heh, paikallisia warungeja sitten olikin joka paikka täynnä ja niissä on varmasti maukas ruoka) ettei kovin kauas tarvinnut illalla lähteä ruokaa etsimään.

Tsunamin uhatessa juokse tänne

Ainoa aktiviteetti Pangandaranissa oli Peellä surffaus ja minulla uinti. Tuli meillä tehtyä yksi aivan mahtava päiväretki paikallisen oppaan kanssa Citumangiin (Green Valley eli Vihreä Laakso) ja Green Canyoniin (Vihreä Kanjoni). Reitti kulki pikkukylien halki ja riisipeltojen viertä seuraten. Pikkulapset vilkuttivat ja huutelivat joka paikassa ja itselläkin oli hymy herkässä. Huomasin myös että Jaavalla on siistimpää kuin Lombokilla, roskia on vähemmän eikä savuavia roskakasoja näy. Lombokilla haisi savu koko ajan.

Opas kertoi meille paikallisesta maanviljelystä (näimme mm. miten maapähkinä kasvaa ja miten riisipeltoa muokataan työnnettävällä traktorilla) ja kävimme katsomassa puunukketehtailijan pajalla valmiita ja valmistuvia töitä. Olisin niin halunnut ostaa nuken kotiintuomisiksi, mutta taas rupesin miettimään että on kallis ja ei mahdu reppuun. No joo, se olisi maksanut 40 AUD, ei raha eikä mikään käsityöstä. No, jäi ostamatta.

Riisinjyviä erotellaan ja puhdistetaan

Nukentekijä

Citumang eli Green Valley on kirkkaan puhtaan joen muodostama allas pienine koskineen ja vesiputouksineen. Siellä voi uida ja hyppiä seitsemästä metristä kylmään veteen (ylös pitää kiivetä pystysuoraa seinämää kapuavia puunjuuria pitkin - kivaa!). Jokea pystyy matkaamaan pidemmänkin matkaa - paikalliset pitävät kaikki vaatteet päällä ja kengät jalassa kylmän (??!) veden vuoksi (ja naisen tietysti myös uskonnollisista syistä) ja laittavat vielä pelatusliivit päälle, sillä indot eivät kuulema osaa oikein uida, varsinkaan ne jotka ovat asuneet lapsuutensa sisämaassa eivätkä merenrannalla. Lähes kaikki vierailijat tuolla olivatkin indoja ja juuri täysissä tamineissa. Me hypimme kallioilta ja puista aikamme ja uimme sitten oppaan kanssa jokea alajuoksulle, minne olimme jättäneet skootterit. Aivan ihana, virkistävä pulahdus kuumana päivänä.

Citumang eli Vihreä Laakso

Toisin kuin Green Valley, Green Canyon onkin sitten tarkemmin säädelty paikka. Paikalle pitää ottaa jokivene, vieraita pääsee kanjoniin kerralle vaan tietty määrä ja puolen tunnin uimisesta pitää maksaa vielä sitten lisämaksu (vene taisi olla neljältä ihmiseltä yhteensä 100 000 IDR ja uiminen 50 000 IDR per naama, eli kymppi ja vitonen aussidollareilla, vähemmän euroissa, joten ei tietenkään mikään liian paha). Toisaalta tuon rahastamisen ymmärtää, sillä paikka menisi aika äkkiä pilalle ja täyteen roskia jos sinne saisi vapaasti mennä ja tulla miten tahtoo. Täälläkin olimme yhden saksalaisen pariskunnan lisäksi ainoita länsimaalaisia, kaikki muut olivat indonesialaisia tai ainakin kaakkois-aasialaisia. Green Canyon oli todella kaunis paikka, ikävä kyllä lähes kaikki kuvat epäonnistuivat hämärän valon ja hajonneen kameran takia. Hypimme taas seitsemästä metristä veteen ja kiipesimme pystysuoraa kallionseinämää.

Green Canyonin jälkeen oppaamme vei meidät paikalliseen warungiin syömään. Tarjosimme hänelle ruuan niin kuin hyviin tapoihin kuuluu, kun toinen jaksaa op. Olimme nähneet näitä ns. seisova pöytä -tyylisiä ruokapaikkoja Indonesiassa paljon, paikalliset tuntuvat suosivan niitä. Ruoka on valmiiksi kokattuna ikkunalle kasatuilla vadeilla ja lautasilla ja se on usein kylmää. Mietimme kuinka pitkää ruoka lienee seissyt emmekä olleet aikaisemmin uskaltaneet kokeilla. Ruoka oli kuitenkin yhtä parhaista mitä olimme reissussa syöneet ja todella halpaa, kolme ihmistä söi 40 000 rupialla (maksoimme varmasti länkkärilisää, indot syövät varmasti vielä halvemmalla!) eli kolme euroa. Paluumatkalla kävimme vielä jossain rannalla, jossa oli kaunista ja jossa näin käärmeen, mutta olin siinä vaiheessa jos niin väsynyt ettei paikan nimi jäänyt mieleen. Tämä kyllä oli ehdottomasti yksi reissumme mahtavimpia päiviä, Green Valley ja Green Canyon olivat tavattoman kauniita puhtaita ihania uimapaikkoja, kallioilta oli mahtavaa hyppiä syvään veteen, pikkukylien iloiset vilkuttavat lapset ja kauniit riisipellot työläisineen näyttivät taas vähän erilaista kuvaa tästä maasta. Jos koskaan käyt Pangandaranissa, niin suosittelen.

Ai niin, kaikkialla haisee durian, tuo ulosteelta haiseva iso, kuulema herkullinen ja haluttu hedelmä. Kaikki indot haluavat sitä syödä mutta kaikilla ei ole sitä varaa ostaa. En ole vielä maistanut.

Green Canyon

P odottaa lupaa hypätä

Pojat seinää kiipeämässä

Veneretki takaisin jokea pitkin

Gili-saaret ja Bali

Rentoa elämää. Bintangin ensipuraisu Gili Airilla

Gili Air ja Gili Trawangan

Rinjani-vaelluksen jälkeen otimme veneen Padangbain satamasta Gili Airille rentoutumaan. Gili sanana itse asiassa tarkoittaa pientä saarta, joten Indonesiassa on paljon saaria, joiden nimessä on Gili. Suosituimmat kolme lomasaarta ovat kuitenkin Gili Trawangan, Gili Meno ja Gili Air, kolme pientä vierekkäistä saarta aivan Lombokin vieressä.

Saarista Trawangan (tai kuten sitä myös kutsutaan bilettämisen ja taikasienien takia, Gili Tralalaa) on kolmesta saaresta suurin ja ns. bilesaari. Meno ja Air ovat hiljaisempia ja niitä suosivat pariskunnat ja häämatkalaiset. Me päätimme viettää jokusen yön Gili Airilla chillaten ja snorklaten ja sitten katsastaa nopeasti Trawanganin ennen Balia. Otimme public boatin Padangbaista, sillä matka kestää vain jotain 20 minuuttia ja hinta on naurettavan alhainen nopeisiin speedboat-vaihtoehtoihin verrattuna. Se on myös se vaihtoehto jota paikalliset käyttävät. Vene lähtee siten kun se on täynnä, tarkoittaen että meidän piti odottaa noin 20 minuuttia rannalla istuskellen ennen kuin tarpeeksi matkustajia oli ostanut liput. Pieni vene lastattiin täyteen (lähinnä paikallisia) matkustajia, banaanilaatikoita, juomavettä ja kananmunia - Gileillä ei ole minkäänlaista makean veden lähdettä vaan kaikki juomavesi pitää tuoda muualta.

Kirkasta vettä ja kaloja, korallit hieman tuonnempana

Petroskoi ja kilppari

Gileillä ei ole autoja eikä skoottereita. Air on varsinkin niin pieni että saaren ympäri on helppo kävellä. Matkaa voi myös taittaa ponikärryillä tai pyörällä. Teinibailaajat tahtovat Gili "Tralalaalle", mutta meille mukavuudenhaluisille vanhuksille Air oli paratiisi. Muutaman yön visiitti venyi kymmeneen päivään - asustimme ensin rannalla sijaitsevassa Star Bar & Bungalows'issa ja sitten loistavan kajahtaneessa ja viihtyisässä Tedy's Bungalowissa. Jälkimmäinen oli hieman rannalta syrjässä, mutta silti ranta oli vain 3 minuutin kävelymatkan päässä. Saarella ei ollut juuri mitään muuta tekemistä kuin syödä, juoda, maata varjossa merta katsellen ja kirjaa lueskellen ja snorklata. Aivan täydellistä rentoutumista tulivuoritrekin jälkeen. Saarilta järjestetään toki sukellus- ja snorklausretkiä, mutta me jätimme ne nyt väliin ja teimme omatoimisesti snorklauspulahduksia. Meri oli riutan takia täydellisen tyyni ja vesi kirkasta, mutta korallit paikoin kuolleita. Näimme silti paljon värikkäitä kaloja ja suuren kilpikonnan. Airin ravintolat ovat aivan rannalla, ja juomansa voi jättää hetkeksi ravintolan pöytään (lähes kaikkialla ravintoloissa pääsee makoilemaan varjoisassa bambukatoksessa mukavilla tyynyillä) ja käydä pulahtamassa meressä. Omistajat eivät välitä kuinka pitkäksi ajaksi pöydän käyttöösi varaat, kunhan välillä tilaat jonkun juoman tai edullista hyvää lounasta. Airilla söin mm. elämäni parhaan kalaillallisen - tuoretta red snapperia lisukkeineen.

Auringonlasku Gili Airilla

En muista koska olisin ollut viimeksi yhtä rentoutunut kun Gili Airilla. Ihmiset olivat ystävällisiä, paikalliset paidattomia pitkätukkaisia surffipoikia jotka huutelivat Pedron matkaletille "Long hair, long life". Muutenkin meitä puhuteltiin "Hey sister, hey brother", toisin kuin Lombokilla, jossa Pietu oli koko ajan Boss tai Mister (nautti siitä valtavasti!) Trawangan olikin sitten aivan eri maailma. Ruoka oli kalliimpaa, liikennettä (jalankulkijoita, pyöriä ja heppakärryjä) ja meteliä häiriöksi asti. Ihmisiä oli paljon enemmän, ranta ei ollut samanlainen rento chillauspaikka kun Airilla vaan puolitäynnä auringonottajia ja veneitä. Trawanganilla viihdyimme vaan pari yötä ja otimme sitten pikaveneen Balille. Gili Airille tahdon ilman muuta takaisin, mutta Trawanganille en. Toisaalta saarella on kuulema Gilien parhaat snorklausmestat, että ehkä siellä voisi päiväretken tehdä, jos tukikohta on Menolla tai Airilla. Ai niin sellainen vielä pakko mainita hämähäkkikammoisille - Air oli aivansa täynnä kämmenen kokoisia hämähäkkejä! Niitä oli kaikkialla. Niiden seittejä roikkui pään yllä tiellä kävellessä, niitä oli puhelinlangoissa, puissa ja puskissa kaikkialla. Mutta se hyvä puoli näissä hämyissä on, että ne pysyvät verkoissaan eivätkä lähde hiippailemaan öisin ihmisten makuukamareihin. Eivätkä ne ole myrkyllisiä, tosin ne ovat sen verran kookkaita että purema voi olla silti kivulias ja tulehtua. Paras keino välttää hämyt on olla hippuloimatta puskissa ja kiipeilemättä puihin. Paikalliset tosin kiipeilivät palmuihin tuon tuosta hakemaan kookospähkinöitä. Itse en menisi.

Paatissa Trawanganille menossa. Tällä kertaa vene täynnä pelkkää turistia

Bali - Ubud ja Legian

Pikavene toi meidät Trawanganilta Balin Nusa Lembonganiin josta otimme pikkubussin Ubudiin. Tämä oli toinen vierailumme Balilla. Viimeksi kävimme uusimassa viisumin, jolloin yövyimme Sanurissa. Tällä kertaa suuntasimme ensimmäisenä Ubudiin, joka ei ole rantakohde vaan mukava persoonallinen kaupunki sisämaassa. Kukkuloita ja riisipeltoja riittää ja käsityökauppoja. Mukaan olisi voinut tarttua vaikka mitä, mutta reppureissaajan budjetti ja rinkan vetoisuus kun ovat rajallisia niin ei voinut. Ubudissa sain reissun ensimmäisen flunssan. Makoilin yhden päivän itseäni parannelle. Kuume ei noussut, mutta rasittava yskä ja räkätauti olivat riesana vielä seuraavat pari viikkoa.

Aamupala Ubudissa omalla parvekkeella. Riisipeltoja

Ubudissa kävimme Anthony Bourdainin mainostamassa Ibu Oka Warungissa (tai ei ihan samassa toimipisteettä, mutta samojen omistajien toisessa ravintolassa) syömässä herkullista mehevää porsasta ja verimakkaraa. Nam, mutta seuraavan kerran tiedän tilata suoraan vadillisen possua ja toisen makkaraa, eikä niin kun me teimme ja otimme jonkun special platterin missä oli hyvin vähän possua ja yksi pala makkaraa ja sitten kaikkea muuta turhaa. Tilasimme me kyllä sitten vielä jälkiruuaksi vadillisen possua, se näytti tältä:

Sitä possua!!

Ubudissa oli boheemi mukava meininki. Minusta on kauhean viehättävää se buddhalainen tapa miten joka paikassa löytää pieniä temppeleitä. Myös kaikissa kodeissa on omat pienet alttarinsa, kuten ravintoloissakin. Majapaikoilla on usein sisäpiha jossa on alttari ja patsaita. Alttareille viedään päivittäin lahjoiksi ruokaa, kukkia ja suitsukkeita. Oli hauska katsoa kun gekko kävi varastamassa jumalille tarkoitettua mangoa ja riisiä. Ja täytyy mainita että vaikka gekkoja on nähty ja kuultu reissulla aivan joka paikassa, oli Ubudin majapaikan seinällä sellainen monsteri että moinen lienee mahdottomuus! En tiennyt että gekoistakin voi kasvaa moisia jötkäleitä. Pituutta oli varmaan 30 senttiä. Ei minua isot liskot haittaa, mutta jättiläisgekko pimeällä seinällä keskellä yötä oli jotain ihan uutta.

P olisi halunnut ostaa paikallisesta musiikkikaupasta jonkun vekkulin soittimen. Itsekin ihailin pähkinöistä ja puukalikoista rakennettuja kaikenmaailman helistimiä ja ratisuttimia. Kun pystyisi kantamaan niin iso koristeltu ksylofoni olisi lähtenyt mukaan! Kävimme myös Sacred Monkey Forestissa eli apinametsässä. Itse en ole mikään apinafani, tuntuu että ne aina ovat varastamassa, paskomassa, jekuttamassa ja potentiaalisesti myös puremassa ja levittämässä vesitautia. Niitä poikasia on mukava katsella mutta isot ja aggressiivisimmat kierrän mieluusti kaukaa. Apinametsä temppeleineen oli siis täynnä apinoita. Ne kävivät taskuilla ja laukulla ja kiipesivät tempomaan joidenkin tukkaa. Minun laukkua yksi kävi tutkailemassa ja Peen taskuillakin taisi yksi kopeloida, mutta muuten jättivät rauhaan, onneksi. Temppelirauniot itsessään olivat hienoja, mutta paikka oli nähty 20 minuutissa. Ai niin, kamerasta meni näyttö rikki Gili Airilla, joten apinatemppelin kuvista suurin osa on ylivalottuneita. Kamera edelleen toimii ja sillä voi ottaa kuvia, mutta en näe mitä olen ottamassa, pitää ottaa sokkona. Lisäksi asetuksia ei pysty vaihtamaan eikä salaman kanssa vekslaamaan. Kamera hajosi snorkluretkellä ja sen piti olla vedenkestävä. Että näin.

Ja näitä sitten riitti

Ubudin ulkopuolella on kaunista

Ubudista otimme auton Legianille, joka Kutan kanssa on niitä Balin turistihelvettejä. Halusimme tänne koska Petroskoi tahtoipi surffata ja minä ottaa aurinkoa ja uida. Onhan se ranta ihan kiva ja surffata voi, mutta mitään muuta hyvää sanottavaa Legianista ja Kutasta ei tälläkään kertaa ole. Balillakin on niin paljon rauhallisempia nätimpiä paikkoja, missä jatkuvat "Yes, massage?", "Transport transport?" tai "Yes look look sunglasses cheap cheap" -huudot eivät saa päätä hajoamaan. Esimerkiksi juuri Sanur ja Ubud. Se hyvä puoli Legianissa oli että majapaikassamme oli uima-allas, joten meillä oli sentään joku mukava paikka missä rentoutua ja ottaa iisisti.

Legianilta otimme taksin Denpasariin ja varasimme 250 000 rupiaa maksavan yön yli kestävän bussikyydin Jaavan saarelle, Yogyakartan kaupunkiin. Siitä seuraavaksi.

Legian beach

Senggigi ja Mt Rinjani, Lombok

Lippu vähän valehtelee, me olimme vain noin 2600 m korkeudella kraaterin reunalla, emme summitilla

Kutalta otimme kyydin Senggigin kaupunkiin. Tarkoituksena oli viettää kolme yötä ja tsekkailla Senggigin surffirannat ja ottaa sitten kyyti Bayanin kylään. Kylä on Senarun suunnasta Mt Rinjanin kraaterinreunalle järjestettävien vaellusten lähtöpiste.

Senggigi oli selkeästi Kutaa vilkkaampi. Ravintolatarjontaa oli enemmän, mutta myös pöriseviä skoottereita ja autoja - ihan ärsytykseksi asti. Olimme varanneet huoneen Indah Homestaysta. Opimme senkin että indah tarkoittaa hyvää/arvostettua/siistiä/kaunista, sillä ensimmäinen kuski luuli meidän etsivän vaan mukavaa majapaikkaa ja toisteli "Yes, indah, indah" ja vei meidät jonkun kuravellipolun päähän rinkkoinemme ja käski kävellä loppumatkan. Jonkin aikaa tuli tallusteltua kunnes otimme taksin. Tällä kertaa oikea Indah Homestay löytyi vekkulien kapeiden pikkukujien sokkelosta. Kujat olivat niin kapeita ettei niitä pysty ajamaan millään skootteria isommalla - silläkin on oltava sihti kohdallaan ettei raavi itseään seiniin.

Senggigissä oli koko ajan lämmintä mutta pilvistä ja ripotteli vettä, joten päätimme skipata rantaelämän ja snorklaamisen tyystin. P harkitse surffaamista, mutta kelit eivät olleet ihan parhaita siihenkään hommaan. Senggigin keskusta osoittautui pienemmäksi kun luulimme (lisäksi se oli huomattavasti lähempänä majapaikkaamme kun olimme olettaneet). Kävelimme mutkien kautta ensimmäisenä päivänä lähemmäs 10 kilometriä, kun lähdimme väärään suuntaan keskustaa etsiessämme. Pilvisyys auttoi helteessä toki hieman, mutta kosteusprosentti oli niin suuri että olimme koko reissun aivan hiestä märkiä. Lisäksi saimme sadekuuron niskaan. Bintang ja Mie Goreng munalettuineen maistuvati aika hyvältä kun viimein pääsimme likomärkinä lounaalle.

Vuokrasimme Senggigissä myös skootterin ja ajelimme kukkuloilla. Skootteriretket kaupungin ulkopuolelle ja lähikyliin ovat aina mahtavia, maisemat ovat upeita ja samalla näkee miten paikalliset elävät.

Kalastajia Senggigin rannalla

Sadekuuro

Viimeisenä päivänä bookkasimme sähköpostitse kahden päivän tulivuorivaelluksen. Reissuja järjestää moni eri yritys, mutta valitsimme Tripadvisorin arvostelujen perusteella Galangijon. Meillä ei ole kummallakaan oikein kokemusta useamman päivän vuorikiipeilystä ja itse en oikein harrasta aktiivisesti mitään kävelyä kummoisempaa urheilua joten halusimme lähteä liikkeelle lyhyemmällä kahden päivän reissulla tulivuoren kraaterin reunalle. Galangijo järjestää myös kolmen ja neljän päivän reissuja joiden aikana kiivetään tulivuoren korkeimmalle huipulle katsomaan auringonnousua ja laskeudutaan kraaterijärvelle ja käydään kuumilla lähteillä. Meille kahden päivän reissu oli tarpeeksi ja enemmänkin. Voin meinaan rehellisesti sanoa etten ole mitään noin rankkaa tehnyt ikinä aikaisemmin.

Valitsimme yksiryisreissun, joten meitä on minun ja P:n lisäksi vain opas Aril ja kaksi kantajaa, joista molemmat kantoivat noin 30 kiloa tavaraa huipulle asti. Ja toinen kapusi vielä meitä nopeammin - varvassandaalit jalassa! Maksoimme yksityisretkestä 205 USD per naama. Huomattavasti halvemmallakin olisi päässyt, mutta tässä hommassa kannattaa panostaa laatuun. Reissu oli joka sentin arvoinen - meidät noudettiin aamulla aikaisin Senggigistä autolla ja heitettiin reissun jälkeen vielä pari yötä Senarussa vietettyämme satamaan, josta otimme paatin Gili Airille. Kaikki sisältyi hintaan, kuten tietysti ruuat ja teltat ja juomat. Aamupalaksi banana pancakes, munavoileipää, hedelmiä ja teetä retkituoleilla istuen aurinkoista kraaterijärveä katsellen. Kaunista. Aril ja kantajat kuljettivat lisäksi kaikki roskat mukanaan vuorelta takaisin alas ettei mikään roskapussi jää apinoiden leviteltäväksi.

Ensimmäisen kapuamispäivän aamu alkoi Senarussa aamupalalla (banana pancakes ja Lombok coffee - tietysti!) ja lyhyellä opastuksella. Sitten lähdettin kipuamaan täydellä mahalla. Polku kulki ensin paksun varjoisan sademetsän läpi. Koko ajan ylöspäin vievät portaat koostuivat veden ja trekkaajien pakkaamasta maasta ja kiemurtelevista puunjuurista. Mustat ja harmaat apinat rapistelivat latvuksessa. Lounastauon aikaan olin jo puolikuollut. Miten voi koko ajan sattua jalkoihin? Ja käydä henkeen. Lounaan jälkeen nousu jatkui, reidet eivät enää jaksaneet nostaa ja sydän hakkasi, vauhtikin hidastui kunnolla. Maisema ympärillä vaihtui isopuisesta sademetsästä usvaiseksi kevyksi saniaismetsiköksi, reheväksi pensaikoksi, kuivemmaksi kallioiseksi niityksi ja lopulta pelkäksi kallioksi. Kapuaminen oli fyysisesti raskainta, mitä olen ikinä tehnyt, mutta päästiin perille, ihan itse. Ja ensimmäisenä ylhäällä takasi parhaan leiriytymispaikan kraaterireunan leirialueen korkeimmalle mäelle.

Juurakkoportaita riittää

Kapuaminen Senarun puoleiselle kraateriseinämälle kesti meiltä 7 tuntia (sisältäen lounastauon), koska meitä oli vain kaksi ja pidimme yllä aika hyvää vauhtia. Isomman ryhmän kanssa nousu saattaa kestää 2-3 tuntia enemmän. Mutta oli onni että olimme ylhäällä pari tuntia muita aikaisemmin : olimme ainoa päivän ryhmistä jotka olivat jo vedenkestävän teltan sisällä hörppimässä kuumaa teetä kun sade alkoi. Osa porukasta kiipesi sitkeästi perille asti rankkasateessa ja pystytti telttansa samassa myräkässä, osa joutui leiriytymään jo aikaisemmille etapeille, koska eivät kelin takia päässeet huipulle. Sade kesti vain puolisen tuntia, mutta ulkona oli myös niin paljon sumua että näkyvyyttä vain muutama metri. Sateen hellitettyä alkoi hieman tuulla ja maisema kirkastui. P sai märässä paidassa jonkun pienen sairaskohtauksen ja lepäsi hieman, mutta molemmat ehdittiin vielä ihastelemaan maisemia ennen nukkumaanmenoa. Pilvien vuoksi emme nähneet auringonlaskua. Yöllä koetin käydä meitä varten pystytetyssä telttavessassa, mutta sen seinillä pimeässä kiipeilevät isot (vaikka P väittää että olivat pieniä, niin minä tiedän paremmin!) hämähäkit saivat lykkäämään vessareissua aamuun. Pimeässä liikkuu monenmoista möngertäjää, iik!

Aamu oli kirkas ja kaunis. Nautimme aamupalan auringonpaisteessa maisemia ihaillen. Muut leiriytyjät nousivat kadehtimaan leiripaikkamme sijaintia ja ottamaan kuvia maisemista. Näimme kaukaisuudessa Balin tulivuoren ja Gili-saaret. Aamupala - kuten kaikki reissun ateriat - oli turhankin runsas ja syötimme koiranpennulle loput pannukakusta, pikkuinen oli seurannut meitä Pos nollasta saakka. Kyllä siinä energiaa tarvitsee itse kukin.

 

Bali ja Gilit

Olimme olettaneet että lihakset olisivat kipeät nousun jälkeisenä yönä tai viimeistään aamulla, mutta yllättäen näin ei ollut. Mutta matka vuorelta alas herätti jaloissa ihan uusia kipuja. Alastulo oli luonnollisesti ylämäkeä helpompi, mutta siinä oli omat haasteensa. Vaikka reissu oli yksi hienoimmista kokemuksista ikinä, en tässä vaiheessa todellakaan kadehtinut vastaantulijoita, joilla nousu oli vasta vaiheessa. Yksikin seurue saksalaisia ylipainoisia setiä ja tätejä sai sympatiseeraamaan, kun puuskutus ja punanaamaisuus ja väsymys näytti painavan kovasti päälle. Opas Aril kertoi, että moni jättää nousun kesken, kun ei kunto riitä, tai sitten loppuu sisu. Yhdenkin rouvan Aril oli kädestä pitäen raahannut summitin huipulle, täti oli valittanut koko matkan. Veikkaan että summitille nousu olisi voinut olla tällekin tytölle vähän liikaa. Tai no, oltaisiin sinne sisulla varmaan noustu, mutta kraaterinreunakin riitti tällä kertaa.

Alamäkeen

Alamäkeen etenimme nopeasti, mutta jalat alkoivat taas väsymään. Taukoja jouduimme pitämään huomattavasti vähemmän, mutta laskeutuminen kesti silti tunteja. Seuraavat kolme päivää jalat olivat niin kipeät etten meinannut sängystä päästä ylös ja täysi palautuminen kesti varmaan lähemmäs viikon. Mutta tämä reissu jää upeana kokemuksena mieleen - seuraavalla kerralla tosin voisi jalkalihaksia ruveta treenaamaan viikkoa, paria aikaisemmin. Ei ehkä kävisi niin henkeenkään jos olisi hieman ollut hölkkäharjoituksia alla.

Rinjani-reissun jälkeen lepäsimme pari yötä Senarussa kauniita maisemia katsellen (tarkastimme yhden vesiputouksenkin) suuntasimme Gili Airille rentoutumaan. Siitä ja Balin Ubudista seuraavaksi.

Kuta Lombok, Indonesia

Matka jatkuu. Australian aika on takana, seuraavaksi Kaakkois-Aasia ja kotimaa ensi syys-lokakuussa, 3.5 vuoden jälkeen. Tuntuu mahtavalta!

Meidän puolivuotisen unelmareissun ensimmäinen kohde on saavutettu. Lensimme Lombokin saarelle Perthistä perjantaina 28.3.14. Torstaina vietettiin vielä viimeisiä läksiäisiä Itä-Perthin Grosvenorissa ja vaikkei perskännejä tullut vedettyä molempia väsytti aikainen herätys. Onneksi rinkka oli pakattu ja saatiin jälkiuuniruikkarista, juustosta ja sinapista väsättyä oikeat herkkuvoileivät (kiitos Jukka ja Åsa muonituksesta ja yösijasta ja sori, taisin viedä teidän iPhonen laturin mukanani!). Rinkka tuntui kauhean painavalta tottumattomalle, yllärinä tuli kun lentokentän vaaka näytti sen olevan vain noin kymmenisen kiloa. Olisin vannonut että on lähemmäs 20!

Australiasta lähtö ei tuntunut niin pahalta kun olisi voinut olettaa. Se ei tarkoita etteikö se tulisi vielä jossain vaiheessa tuntumaan, onhan Perth ollut koti viimeiset 3 vuotta ja sinne jäi liuta muistoja ja rakkaita ystäviä. Nyt on vaan niin reissufiiliksissä ettei mitään negatiivista tunnetilaa ole vielä mahtunut mukaan. Hyvä niin, ei niitä tunteenpurkauksia pidä väkisin etsiä, kyllä ne minut vielä jossain vaiheessa löytää. Oon vähän pillittäjä välillä. Australiaa tulee varmasti ikävä!

Lento Lombokille taisi kestää sellaiset 3.5 tuntia, eli ihan siedettävä. Lentokentällä ennen turvatarkastuksen läpi menoa piti napata Domesta vielä kunnollinen aamupala jotta pärjää, eli kuppi kahvia ja surkea voileipä, yhteensä 20 dollaria! Puolet yhden päivän päiväbudjetista. No, turvatarkastuksen jälkeisiä kuohareita ja halpalentoyhtiön koneessa ostettuja viinejä ja oluitahan ei lasketa, tarvitseehan sitä reissun alkamista juhlia.

Meitä oltiin varoitettu Lombokin lentokentän ympärillä häärivistä taksinmyyjistä - silti shokeerava painostus ja häiriköinti tuli jälleen kerran yllätyksenä. Koeta siinä hikisena rinkan ja repun kanssa etsiä toimivaa vessaa kun seitsemän ukkoa roikkuu hihoissa. No vessa löytyi ja taksikin saatiin, tingittiin hieman mutta hinta oli kuskille varmasti miellyttävän iso, meille kohtuu tai jopa halpa. Haluttiin vaan päästä helposti majapaikkaan, opetellaan sitä tinkimistä sitten myöhemmin.

Taksimatka kentältä Lombokin Kutalle sujui ongelmitta. Oli mukava katsella rehevän vihreitä maisemia ja kukkuloita. Olimme etukäteen ottaneet huoneen seitsemäksi yöksi paikasta Dedy's Homestay josta on helppo ja lyhyt kävellä Kuta beachille. Dedy's on siisti ja mukava paikka, majoitus maksaa 7.5 dollaria per naama per yö sisältäen aamupalan. Huoneessa on kylmä suihku ja tuuletin. Loistavasti pärjää, aamupala on iso plussa ja päivä lähtee mainiosti käyntiin kasvismunakkaalla ja kupposella kahvia. Moni arvostelu netissä mainitsee naapurissa sijaitsevan moskeijan isona miinuksena. Kieltämättä rukouskutsut kaikuivat kajareista aika lujalla, aikaisin aamuyöllä neljän aikaan, mutta maassa maan tavalla. Me vaan hekottelimme ja käänsimme kylkeä.

Kuta itsessään on kohtalaisen pieni ja rauhallinen, ainakin tähän aikaan vuodesta. Meidän visiitti sattuu turistikauden ulkopuolelle, mutta länkkäriä silti riittää. Ensimmäisen päivän käveleskelimme ympäriinsä, tsekkasimme mitä kylällä on tarjottavana ja kävelimme alueen isoimman kalliin hotelliresortin terassille juomaan kalliit oluet. Sinänsä höpsösti tehty, mutta pitihän sekin mesta tarkastaa.

Seuraavana päivänä tajusimme vuokrata skootterin, kulkeminen täällä on välillä vähän vaikeaa ilman. Liikkumisen vapaus on ihan erilainen ja matka taittuu. Ensimmäisenä päivänä ajelimme Tanjung A'anin rannalle, uiskentelimme turkoosissa vedessä ja kikattelimme koiranpennuille, jotka tulivat etsimään varjoa ja pehmeää syliä missä ottaa nokoset. Saivat samalla meiltä vesihuikan, tulee varmasti tarpeeseen kuumalla rantahiekalla maatessa. Seuraavana päivänä teimme parin tunnin reissun kukkuloiden yli katsastamaan Mawunin ja Selong Belanakin rannat. Ensimmäinen olisi ollut kaunis jos olisimme olleet ainoita rannankäyttäjiä. Nytkään länsimaisia turisteja ei pajoa vedessä ja rannalla ollut, mutta indonesialaisia myyjiä sitäkin enemmän. Lisäksi ranta oli todella likainen, vedessä kellui sen verran muoviroskaa ettei tehnyt mieli kastautua. Hälinän kruunasi jäätelöä myyvä mopo, joka soitteli tunnustaan.

Selong Belanak oli noin 15-20 min ajomatkan päässä Mawunista. Täälläkin kojuja ja myyjiä riitti, mutta myös rauhallisia kulmia löytyi. Mopon parkkeeraus- ja rannankäyttömaksu on yleensä noin 5000 rp, eli 0.50 AUD jonka kyllä mielellään maksaa tietäen että joku on katsomassa tavaroiden perään. Itse ajoreissu kukkuloiden ja pienien kylien ja peltojen läpi oli tajuttoman nautinnollista. Upeat maisemat ja vilpoinen tuuli kasvoilla tuo vähän helpotusta helteessä. Skootteri meinasi väsyä ylämäissä, kun päällä oli kaksi matkustajaa reppuineen ja surffilauta, mutta päästiin ilman isompia vahinkoja. Tulomatkalla pydähdyttiin lounaalle vegeravintola Ashtariin. Ruoka ei ollut niin erikoista, mutta maisemat aivan mahtavat, Kutan laakso ja ranta kaukana alhaalla.

Rantaelämä jatkui tiistaina kun P otti surffilaudan ja ajelimme Gerupukiin etsimään surffirantaa. Rantaa ei löytynyt, mutta paikalliset neuvoivat että kannattaa ottaa vene (150 000rp) ja suunnata riutalle. Vene odottaa pari tuntia ja tuo sitten takaisin lähtöpaikkaan. Itse en surffaa mutta vuokrasin snorklauskamat. Exmouthissa Länsi-Australiassa snorklanneena odotukset olivat korkealla, ja sainhan minä helposti pari tuntia kulumaan. SIlti juuri snorklauksen takia tuonne ei kannata välttämättä mennä takaisin, värikkäitä kaloja näkyi ja muutamia iloisen kirjavia koralleja, mutta suurin osa korallista oli kuollutta harmaata ja siellä täällä pohjassa lillui muovipussi tai muovipullo. Itse venereissu oli mahtava kokemus eikä hinnalla pilattu (emme osanneet tuosta hinnasta taaskaan tinkiä yhtään) ja P nautti surffailuista.

Tanjung A'anin ranta tuli tsekattua uudestaan myös toisena päivänä, löysimme mukavan rauhallisen bungalowin missä loikoilla varjossa. Ranta näytti erilaiset kasvot kuin edellisellä kerralla, jolloin oli ilmeisesti ollut paikallisten vapaapäivä ja joka paikka täynnä ihmisiä. Saimme olla lähes rauhassa, yksi nainen kävi kysymässä tahdommeko ostaa sarongin ja yksi t-paitakauppias tuli jututtamaan P:tä. Pikkupoika haki meiltä lisäksi vettä ja jatkoi taas iloista juoksuaan ja kulkukoirat kävivät kyselemässä liikenisikö perunalastuista yhtään heille. Olimme vähän eri päässä rantaa nyt ja roskaisuus iski silmään. Se on täällä aika iso negaatio. Ihan likaiseen veteen ei tee mieli mennä uimaan. Merta on ihana katsella, mutta heti kun ranta loppuu ja pientare alkaa on roskaa mattona ja paikoittain ihan kasoittain koirien kaiveltavana. Maassa maan tavalla ja iso osa turisteilta tippuneita, itse en jättäisi tänne edes banaaninkuorta.

Viimeisenä päivänä P taas tahtoipi surffata. Kävimme yhden rannan testaamassa, mutta meren myllytys oli niin valtaisaa että tyydyimme lueskelemaan kirjaa bungalowissa. Tarjosin taas parille pienelle haukunpennulle vesimaistit rannalle ajatutuneen kookospähkinän kuoresta. Koiria täällä riittää ja kaikki samaa sekaista piskirotua. Pieniä pentuja löytyy joka kulmalta ja vekkulit kyllä jäävät tällaisen höpsön eläinfanin mieleen. Mutta ei niitä voi mukaan ottaa eikä alkaa ruokkimaan. Pieni vesitilkka helteisenä päivänä saapi riittää. Päivän hyvä työ tehty ja itselle jää hyvä mieli.

Viimeisenä päivänä ostimme sitten liput autokyytiin seuravaan kohteeseen Senggigiin, josta on helppo edetä Rinjanin tulivuorta kapuamaan sekä sitten ottaa vene Gili-saarille. Ja tuli vekkuleilta rannekeita myyviltä likoilta parit korutkin ostettua vielä Kutan päässä. Saivat aika hyvän hinnan, tämä kun ei osaa vielä olla niin tiukka tinkijä. Opetellaan...

Ja matka jatkuu

Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua

- Nuuskamuikkunen

No niin. Nyt on aika taas kirjoittaa koska on uutta kerrottavaa. Ollaan tultu P:n kanssa siihen tulokseen, että nyt on aika lähteä Perthistä. Täällä on ollut ihanaa ja tästä on tullut koti, mutta nyt on matkakuumetta ilmassa. Ja toisaalta Suomea on ikävä, kotia, kesää, joulua, saunaa, lunta, metsiä, ystäviä, perhettä.

Ihan heti me ei kuitenkaan Suomeen päästä, vaan ajateltiin toteuttaa siinä välissä yksi pitkäaikainen unelma ja kiertää puolisen vuotta Aasiassa reppureissumeiningillä. Päätös tehtiin jo viime vuonna ja nyt olenkin yrittänyt säästää ja suunnitella, hommata rinkkaa ja vaelluskenkiä ja listata kohteita missä puolen vuoden aikana kannattaisi käydä. P hommasi Madventuresin Uuden kansainvälisen seikkailijan oppaan ja sitä ollaan nyt lueskeltu kovasti ja koetettu miettiä mitä kaikkea sitä reissu voikaan pitää sisällään. Loistava kirja, suosittelen.

Reitin suunnittelua

Lähdöstä on ristiriitaisia fiiliksiä. Perthistä ja Australiasta on tullut koti, täällä on liuta ihania rakkaita ystäviä, meri on turkoosi ja aurinko lämmittää, palkka on hyvä ja australiaiset ovat iloisia, ystävällisiä, kohteliaita ja huolettomia. Tämän elämänvaiheen taakse jättäminen vihlaisee ja ystäviä tulee ikävä, mutta sen surun peittää alleen alati kasvava reissuinnostus. En ole koskaan käynyt Aasiassa...  tai no niin, oltiinhan me 4 yötä Balilla ja muutama tunti Singaporen keskustassa vaihtolentoa odottelemassa, mutta siinä se. Meillä on mahtavan ihana reissu suunnitteilla ja matkakuume kasvaa päivä päivältä. Lähtöpäivä on 28. maaliskuuta. Lasken päiviä ja töissä jopa tunteja.

Ensiksi suuntaamme Lombokille, joka on saari Indonesiassa Balin vieressä. Lennot ja ensimmäisen viikon majoitus on jo varattu, majoituksesta vastaapi Dedy's homestay Lombokin Kutalla. Siellä onkin sitten tarkoitus kavuta tulivuorelle, snorklata, uida ja surffata mikäli hyviä paikkoja löytyy. Ja lukea kirjoja palmupuiden katveessa, ja jotta totuus ei unohtuisi niin hieman myös opiskella. Tarkoitus on kuitenkin rentoutua ja elää hitaasti. Kerätä akut täyteen positiivista energiaa ja päästä hetkeksi pois oravanpyörästä.

Ensimmäinen kohde on Lombokin Kuta

Lombokin lisäksi katsastamme Gili-saaret, jotka ovat kuulema snorklausparatiisi, ja tietysti tuon Balin. Siitä matka jatkuu luultavasti Javalle, jossa meitä kiinnostaa Bandung (shoppailumesta ja tulivuoripaikka), Yogyakarta (kulttuuria ja temppeleitä) ja Pandangaran (rantachillailu ja surffausmesta). Pandangaranissa Green Canyon on ehdoton vierailukohde.

 

Green canyon - Lonely Planet

Minä tulen milloin minulle sopii. Ehkä en tule ollenkaan, ehkä menen aivan toiselle suunnalle.

- Nuuskamuikkunen


Siitä matka jatkunee Jakartan kautta Sumatralle. Reittihän nyt on vaan suuntaa-antava, meillä ei ole tiukkaa aikataulua ja mennään minne tuuli kuljettaa. Sumatralla haluan nähdä ilman muuta sademetsää ja Lake Toba on ihan ehdoton vierailukohde. Sademetsässä olen halunnut käydä aina, jos nyt joku ei tiedä niin olen kasvi- ja varsinkin metsäihminen. Ne vaan nyt ovat mun juttu. Ajateltiin jos muutaman yön viettäisi teltassa sademetsävaelluksella. Odotan innolla, varmasti yksi reissun kohokohtia.

Malesian puolella olen listaillut myös jotain paikkoja, esimerkiksi maailman vanhin sademetsä Taman Negara. Rantachillaus - ja snorklauspaikoiksi mainitut Perhentian saaret ja Langkawi ovat myös listalla.

 

Taman Negara

Indonesiassa saa varmasti kulumaan ensimmäiset kolme kuukautta helposti. Malesiasta emme tiedä niin paljoa vielä, niitä kohteita täytyy tässä reissun päällä vielä katsella. Malesiasta voi suunnata ylemmäs Laosiin tai Vietnamiin tai Thaimaahan. Katsoo mihin tossunkärki osoittaa ja menee sitten sinne.

Kirjoittelen lisää reissun päältä, toimikoot tämä blogi myös matkapäiväkirjana. Tämä on minun matkakertomukseni.

Ja kaikille ihanille ystäville ja perheenjäsenille Suomessa vielä Nuuskamuikkusen sanoin (ollaan takaisin kotimaassa kun Australiassa on kevät eli Suomessa syksy)

Nuku hyvin äläkä sure. Ensimmäisen kevätpäivänä minä olen taas täällä luonasi. Rakenna pato minua odotellessasi
- Nuuskamuikkunen