Kuulin ensimmäisen kerran poikaystäväni mahdollisesta Australiaan lähdöstä viime syksynä, kun emme edes seurustelleet vielä. Ajatus minulle jo tärkeäksi käyneen ihmisen lähdöstä niin kauas maailman ääriin oli shokeeraava ja surullinen, mutta herätti ensimmäisen kerran halun lähteä mukaan. Siinä vaiheessa ajatus oli vielä jossittelua ja toiveajattelua ja erittäin etäinen. Ajattelin myös, että opintoni yliopistossa ovat niin kesken, ettei minulla vastuuntuntoisena ihmisena olisi mitään mahdollisuutta irrottautua tästä arjesta.
Asuin siihen aikaan 26 neliön yksiössä Helsingin Metsälässä. Kämpässä haisi jatkuvasti tunkkaiselta ja homeiselta lahoavan suihkunoven vuoksi. Pesukone ei toiminut ja se puski vedet nurkkiin aina välillä. Kävin kello kuuden aamuvuorossa Jumbon Citymarketissa, ja oloni oli yksinäinen, mutta tyydyin arkeen ja suunnittelin pikkuhiljaa päättäväni opintoni.
Kun aloimme seurustelemaan ja kiinnyimme toisiimme, koetin unohtaa hänen mahdollisen lähtönsä, koska ajatus oli pelottava. Ehdotin puolihuumorilla, että lähtisin mukaan, mutta en oikeasti uskonut sanomaani. Kun hän ilmoitti kevättalvella saaneensa työpaikan ja lähdön olevan edessä maaliskuussa ja että hän haluaa minut mukaansa, koin ensin itkuisen shokin ja huolta opintojeni vuoksi. En varmaankaan pystyisi lähtemään kuin korkeintaan puolen vuoden päästä, jos sitäkään. Olin lisäksi lupautunut juuri äidilleni töihin kiireavuksi, enkä voinut jättää häntäkään pulaan.
Rupesin ahdistumaan, mutta kyselin kuitenkin yliopistolta mahdollisuuksia tehdä loppuhommani etänä (ei kai se nyt mahdollista olisi!) ja ladoin mielestäni kovin keskeneräiset opintoni exceliin. Lopputulos oli ihana yllätys: minulta puuttui agronomiopinnoistani enää kaksi maaliskuista uusintatenttiä, rikkakasvio, nivaska matematiikan tehtäviä ja itse kandin ja gradun kirjoittaminen ja niihin liittyvät seminaarit. Kurssien vastuuhenkilöt olivat hyvin avuliaita kehittämään erikoisjärjestelyjä, jotta saisin opintoni valmiiksi: puhuimme jopa mahdollisuudesta pitää seminaarit etänä nettikameran avulla.
Kivi putosi sydämeltä ja pystyin todella keskittymään ajatukseen, että lähtisimme yhdessä. Huoli muuttui säkenöiväksi onneksi. Äitini pyysi myös, että tekisimme työurakan tehokkaasti loppuun ennen lähtöäni, joka on näillä näkymin huhtikuun puolessavälissä. Se tarkoittaa käytännössä välillä todella pitkiä ja raskaita työpäiviä, mutta se lienee sen arvoista! En todellakaan valita.
Nyt on helmikuun loppu, ja lähtööni on noin 1,5 kuukautta. Meidän on tarkoitus asua Perthissä, ensin jossain vuokrahuoneessa ja sitten myöhemmin vuokra-asunnossa. Koetan etsiä mahdollisimman pian töitä ja keskittyä gradun ja kandin tekoon.Olen intoa täynnä, jännittynyt, onnellinen ja pelkään yllättävän vähän. Olen saanut jo 12 kuukauden työlomaviisumin ja keräillyt rahaa lentolippua varten.
Ulkona on -22 astetta pakkasta ja paleltaa alati. Väsyttää, vaikka join aamukahvia taas pitkästä aikaa. Elämänmuutos, tervetuloa!
- Jenna
