John Forrest National Park

Hovea Falls - ei niin huikea vesiputous kun mita voisi olettaa

Tama viikonloppu oli todella aurinkoinen, oikeastaan koko viikko on ollut kesaista kelia. Lampotila on kiikkunut kolmenkympin molemmin puolin ja aurinko paistellut kirkkaalta taivaalta. Suunnitelmissa oli viettaa lauantai Scarborough beachilla, mutta jouduin lahtemaan jo parin tunnin paasta pois kolmesta syysta: Perthilaiselle tutuksi kaynyt erittain kova tuuli, joka tekee Scarboroughsta suositun surffirannan (joka ei kylla ollut kylma mutta muuten hairitseva); joku ihmeellinen lauantain kankkarankkakohtaus (tuli Suomessa vierailevaa poikaystavaa ikava!); ja rantaa kansoittavat, kirkasaaniset rasittavat teinit joukkioineen ja typerine juttuineen. Mulle tuli kylla oikein sellainen olo, etta oon vanha kyyninen suomalainen mummo jonka perusperiaate on arsyyntya kaikesta ja kaikista. Heh! Tata sattuu. Onneksi sielta paasi pois kotiin kollotelemaan. Younet olivat huonot taas kerran, taitaa nama lampotilat hairita, pitaisi ottaa tuo kallis ilmastointi ehka jo kayttoon. Totesin kylla etta ensin voisin luopua tuosta untuvapeitosta, kun herasin kolmatta kertaa hiesta markana. Heh!

No mutta sunnuntai oli jo paljon parempi paiva, suuntasimme suomalaisen ystavapariskunnan kanssa Perth Hillseille ja John Forrest National Parkiin. Visiitti oli minulle jo toinen luonnonpuistossa ja kolmas Perth hillseilla, mutta ystavilleni ensimmainen. Haimme Mundaringin marketista evaat ja parkkeerasimme luonnonpuiston parkkipaikalle. Keli oli tuulinen, pilvettomaan suuntaan kallistuva puolipilvinen (??) ja +27, joten lamminta oli. Luonnonpuistoon maksoi sisaan 11 dollaria per auto, joka on yleinen maksu taalla eri luonnonpuistoista. Mielestani hinnan maksaa mielellaan, silla fasiliteetit ovat kunnossa : vessat siistit, grillipaikat puunattu ja penkit ja katokset kutsuvia ja siisteja. Roskia ei nay ja piknikpaikkaa reunustivat kasintehdyt koristellut kivimuurit ja -portaat. Naista puistoista pidetaan selkeasti hyvaa huolta.

Kavelimme ensin Hovea Fallseille, jossa pidimme piknikkimme. Koetimme kovasti bongata kenguruita, silla yksi kavereistani ei ollut viela niita nahnyt ollenkaan ja toinenkin vain villielainpuistossa. Taalla niita ei kuitenkaan tullut vastaan. Puiston maasto on kukkulaista, pensaita ja puita on tiiviissa ja kalliolohkareita siella taalla, eika heti ensimmaiseksi tulisi mieleen, etta taalla kenguruita loikkii. Mutta kylla niita on, kuten myohemmin huomasimme.

Piknikpaikka

Minahan se siina poseeraan

Ei nay kenguruita

Hovea Falls kuivalla kaudella

Piti ottaa kuva tasta nukkuvasta lohikaarme-dinosaurus-krokotiilista

Dolmen. Kts. Asterixit, kirj. huom.

Hovea Falls, pienta liruttelua lahinna

Hassun nakoista kivea, punaista, ihan kuin jotain lasia tai posliinia

Rautapitoista kivea? Hyvin kiiltavaa, veden kiillottamaa ja erittain kuumaa auringossa. Jalat meinasivat palaa

Hovea Fallseilta tepastelimme vanhan rautatien pohjaa National Park Fallseille. Nyt on kuiva kausi meneillaan, eika ole satanut vahaan aikaan, joten molemmat vesiputoukset olivat aika kuivakoita. Perth Hills on kuitenkin Perthin vesivarojen lahtopiste, joten kylla taalla aina vetta virtaa jonkin verran. Istahdimme taallakin hetkeksi auringosta nauttimaan. Talla kertaa saimme olla tuulensuojassa putouksen pohjalla ja auringon kuumentama kallio oli kuin paistinpannu. Hiki tuli pian, joten emme jaaneet maleksimaan. Putouksen latakoissa oli mulinut muutama pikkulapsi aiemmin, mutta ne vaikuttivat liian matalilta, seisovilta, limottuneilta ja haisevilta meidan makuumme. Olisi kylla ollut lysti pulahtaa jos vetta olisi ollut enemman.

National Parkista ajoimme Mundaring Weir -patoa ihastelemaan. Matkan varrella bongasimme ne kengurutkin, on se hassua miten niita nakee kylla joka kerta kaupungin ulkopuolelle mentaessa, kun vaan osaa kytata peltoja auton ikkunasta. Siella niita potkotti ruohon seassa, ja suostuivat ne pompahtelemaankin meidan suureksi iloksemme.

Se 11 dollaria menee mm. tallaisten portaiden yllapitoon. Naita oli helppo tallustaa National Park Falls -putouksen alajuoksulle.

National Park Falls

Portaita taas

Joku kukkii

Koristellut portaat

Kengut lahtivat kuvaajaa karkuun

Mundaring Weir -pato

Talla kertaa emme jaksaneet kavella vanhalle rautatietunnelille saakka (oli niin kuuma ja alkoi siis vasyttaa), mutta kavelimme sen lapi viimeksi kun olimme ystavani kanssa puistossa. Swan View Tunnel on 340 metria pitka ja rakennettu 1895. Tunneli ei ole enaan kaytossa ja koko rautatie on lahonnut ja purettu pois muutamaa palkkia ja metalliosaa lukuunottamatta. Tunneli on pilkkopimea ja jannittava kavella lapi. Sen kapeus ja huono ilmanvaihto on johtanut aikoinaan usean ihmisen kuolemaan ja lahelta piti -tilanteeseen, kun junan puksuttamat paastot paasivat kertymaan ahtaassa tilassa ja pitoisuudet nousivat vaarallisiin lukemiin.

Ja hei, ajoin mina ensimmaista kertaa autoakin Perthissa! Tama ei sinansa ole mikaan ihmeellinen suoritus, olenhan ajanut autoa aktiivisesti Suomessa ihan vuoden ympari. Tama oli kuitenkin ensimmainen kerta, kun ajan vasemmallapuolisessa liikenteessa, tai autolla jossa on ratti oikealla puolella, tai automaattivaihteisella autolla. En tieda, miksi olen valtellyt taalla rattiin lahtoa, jotenkin ei vain ole tullut lahdettya. No, se vasemmalla puolella pysyminen ei ole vaikeaa, kun siihen ovat aivot taalla ehtineet jo 1.5 vuoden asumisen aikana tottua – mutta hieman vaikeuksia tuotti sen tajuaminen, etta vilkkuviiksi ja pyyhkijansulkien viiksi ovatkin toisinpain (joo pyyhkijat heiluivat vahan valia, perhana!). Lisaksi piti vahan sahata eestaas pihaan parkkeeratessa, kun en heti hahmottanut kuinka iso mohkale autoa siella vasemmalla puolella on, kun tuntui etta se on ihan kuolleessakulmassa kun itse istuikin “pelkaajanpaikalla”. Myos automaattivaihteisen auton jarrun herkkyys tuntui aluksi vaikealta, tuntui etta painoin aina liikaa, kun olen tottunut hakkaamaan kytkinta eika samalla voimalla tarvitse hakata jarrua. Tasta olin lukenut jo varoituksen sanan netista ennen rattiin hyppaamistani, mutta silti se yllatti. No, eipa tarvitse jannittaa enaan autonrattiin lahtoa taallakaan. Hyva hyva.

Vahan tuli nakojaan varia pintaan. Ohittakaa nuo kauhiat varpaankynnet, hyh.

Lopuksi viela muutama kuva edellisesta visiitistamme John Forrest National Parkiin elokuussa. Silloin oli viileampaa ja villikukat kukkivat.

Hovea Falls elokuussa. Enemman vetta ainakin ja vihreampaa

Vanha rautatiesilta

Maa on taalla todella punaista

National Park Falls - enemman vetta myos taalla elokuussa

Tasta on mennyt rautatie

Ruohikko- tai pensaspaloja kaukaisuudessa

Mukavia kevatjuttuja

Olen kylla ollut nyt niin laiska kirjoittaja etta pitaa nyt sitten ottaa kerralla vahinko takaisin. Nyt on sellainen hyva vaihe elamassa, kun kevataurinko paistelee, kouluhommat etenee vauhdilla ja oikeasti tuntuu etta ma saatan pian valmistuakin, jippii! Lisaksi meilla on kiva tilava viihtyisa koti joka tuntuu jo omalta, olen saanut Perthista paljon ihania Suomi-ystavia ja ihan kiva tyopaikkakin on. Koti-ikavakaan ei ole enaan mikaan morko, vaan taalla oloon on tottunut ja Perth tuntuu kotoisalta.

Kirjoitanpa nyt vahan ihan erilaisista mukavista asioista, joita on tapahtunut. Kavimme ystavani kanssa Perth Upmarketeilla pari viikkoa sitten. Upmarkets ovat sellainen muutaman kerran vuodessa jarjestettava kasityo-design-markkinat, ja kulissina toimii UWAn eli Lansi-Australian Yliopiston kampus taalla Perthissa. Olen halunnut kayda tuolla jo pitkan aikaa, ja nyt kun aurinkoakin oli luvattu niin pyysin suomalaisen ystavani mukaan ja lahdimme viettamaan ihanaa sunnuntaipaivaa UWAlle. Taman linkin takaa loytyy ystavani versio paivasta, suosittelen hanen blogiaan muutenkin, han on paljon reippaampi kirjoittaja kun mina ja jaksaa tarkastella kaikenlaista taalla elamiseen liittyvaa tarkkasilmaisesti!

Markkinoilla myytiin kaikenlaista ihanaa ja turhaa - ja kallista. Jos hinnat olisivat pudonneet puoleen, olisin mielellani ostanut kaikenlaista joululahjaa ja oman paivani piristysta hyllyyn polyttymaan, mutta en mina pienesta yhden oliivin mentavasta posliinikiposta montaa kymppia maksa. Mukaan tarttui magneetti, puusta kaiverrettu ja maalattu rintaneula ja metallista leikattu ikkunaan ripustettava otus, mika lie marsupilami onkaan. Lisaksi soimme nurmikolla istuen marokkolaista lammaspataa ja ylimakeat sokerimuffinit. Enempaa en jaksa aiheesta kirjottaa, mutta kuvat kertovat tunnelmasta.

 Lammaspataa

 Muffinssit ja kaffe

 Atsalea kukkii

 Ihanaa keramiikkaa

 Mina lahden mukaan!

 No oonko ees symppis...

Aarre!

Ja sitten hieman eilisesta. Olin kahden suomalaisen ystavapariskunnan kanssa Subiacon aikoina kantapaikaksi muodostuneessa J.B. O'Reilly'sissa kuuntelemassa bandia. Perjantaisin siella soittaa irlantilainen coverbandi The Healys. Talla kertaa oli erityisesti aihetta juhlaan kun Guinnessit olivat vitosen kipale muutaman tunnin ajan ja tupa taynna juhlijoita. Juhlan aihe oli se etta baari on viitena vuotena perakkain myynyt eniten Guinnessia Australiassa. Jeejee! En yleensa kamalasti merkkia kittaa mutta tanaanhan sita piti muutama ottaa. Ja tanssimme ja otimme valokuvia, joista parhaimmat taitavat tosin olla viela kaverini kamerassa, oma alypuhelin kun ei oikein tykkaa pimeista paikoista, ilman salamaa ei saa kuvia ja salaman kanssa kaikki kuvattavat ovat kuin albiinodemonipeura ajovaloissa. Taytyy lisata kuvia kun saan niita! Kiitos kaverit, kivaa oli.

 Bandi