Malesia - Perhentianin saaret

Pulau Perhentian Kecil

Taman Negarasta Han's Travel kuljetti meidät minibussilla Kuala Besutin satamaan, josta otimme pikaveneen pienelle Perhentian Kecilin paratiisisaarelle. Tällä kertaa minibussikuskia ei jaksanut niin paljon kiinnostaa asiakkaiden hyvinvointi kuin nopeusennätysten rikkominen - sen verran hurjaa vauhtia ajeltiin pitkin vuoristoteitä. Tiet olivat hyvässä kunnossa, mutta hirvitti ihan vauhdin puolesta, varsinkin kun alkoi sataa. Maisemat olivat mahtavat, Malesiassa on hauskoja ns. sokeritoppavuoria (onkohan tämä oikea termi vai keksinköhän vain...)

Kallioita. Bussin ikkunasta

Kuala Besutista ostimme lauttaliput Perhentian Kecilille. Perhentianit koostuvat kahdesta saaresta, isosta Besarista, joka on enemmän pariskuntien ja lapsiperheiden mieleen oleva kalliimpi resorttisaari, sekä pienemmästä Kecilistä, joka on sukeltajien ja reppureissaajien valtaama. Majoituksen taso on pienellä saarella alhaisempi ja majapaikkojen hinnat myös, joten me tietysti päätimme suunnata sinne. Pikavenekyyti saarelle oli aivan mieletön! Vene oli kohtalaisen pieni, täynnä samanlaisia nuoria reppureissaajia ja kaikilla oli suu messingillä koko 20 -minuuttisen venematkan ajan. Vauhtia riitti, merivesi pärskyi naamalle ja saimme ihastella horisontissa kehittyvää myrskyä. En voinut olla hihittelemättä, sydän hakkasi ja päässä vispasi kuin vuoristoradassa.

Kecil on pieni saari ja meitä oli etukäteen varoiteltu että veneen saapumisen jälkeen majapaikat täyttyvät heti ja huippusesonkina saattaa jäädä ilman, koska suurinta osaa ei voi bookata netissä etukäteen. Siksi olimme varanneet ensimmäiseksi yöksi mökin Coral Beachilla sijaitsevasta resortista. Turhan kallis yö meidän budjettiin. Yövyimme pienessä ylihinnoitellussa ilmastoidussa mökissä  ja aamu alkoi buffetaamiaisella, mutta ainakin oli paikka minne mennä. Heti aamusta suuntasimme viidakon läpi kulkevaa kinttupolkua (saarella ei ole teitä eikä mitään muita kulkuvälineitä kun omat jalat ja taksiveneet) Long Beachin puolelle, joka on Kecilin suosituin backpacker-ranta. Edullinen hippihenkinen majapaikka löytyi mukavasta puumökistä sukelluskoulun yhteydestä aivan rannasta. 1-2 metriset monitoriliskot juoksentelivat pihalla ja meri näkyi kuistilta. Sähkökatkoja oli viitisen kappaletta päivässä, mutta tilanne näytti olevan sama joka paikassa ympäri saarta ja siihen tottui aika pian.

Pikeveneellä Perhentian Kecilille, voi vauhti!

Kapteeni Punapartaa naurattaa

Mukava möksämme

Rauhallinen Long Beach. Täällä meri on se juttu ja kaikki toiminta keskittyy siihen, ravintoloita ja kauppoja on todella vähän

Mökkikylää

Paikka tarjosi myös edullisia sukelluspaketteja, eli jos esim. suorittaa 3 päivän kurssin niin saa noilta kolmelta yöltä majoituksen lähes ilmaiseksi. Meidän ei tarvinnut kauaa harkita, vaan ilmottauduimme heti PADI Open Water -kurssille. Seuraavat kolme päivää olivatkin sitten aika raskaita mutta hauskoja. Aamu alkoi aikaisin teorialla, videoiden katsomisella, opitun kertaamisella ja monivalintatehtäviin vastaamalla. Joka päivä sisälsi kaksi sukellusta, ensimmäisinä päivinä harjoittelimme maski- ja hengitystekniikoita, esim. miten ottaa maski pois ja laittaa takaisin veden alla ja tyhjentää merivedestä, miten käyttää kaverin vararegulaattoria (sitä suukappaletta jonka läpi hengitetään) jos oma happipullo on tyhjä ja esim miten löytää 16 metrin syvyydessä kaikessa rauhassa oma suusta pudonnut hengityslaite ilman paniikkia, vaikka sokkona ja ilman maskia. Opettelimme myös kelluntaa ja oman syvyyden säätelemistä hengitystekniikan avulla ja kompassin kanssa suunnistamissa, sekä tietty kontrolloidut hätänousut pintaan jos jotain sattuu. Tuo kellunta on jännä juttu, sillä siis pyritään uiskentelemaan hallitusti sopivan korkealla korallien päällä ilman että joutuu tekemään liikaa työtä. Sisäänhengityksellä nostaa itseään ylös, uloshengityksellä saa laskettua alas. Tämän hienosäätö onkin sitten taitolaji, sillä eri syvyys vaikuttaa kelluvuuteen, kuin myös märkäpuvun paksuus, se oletko makeassa vai merivedessä, happipullokin muuttuu kevyemmäksi mitä enemmän happea käytät. Esim ohuella märkäpuvulla käytin 3-4 kg painovyössä painoja, kun taas paksulla märkäpuvulla painoja tarvittiin optimaaliseen kelluntaan jo 6-7. Olihan meillä myös niitä ihan oikeita sukelluksia, joiden aikana kävimme maksimissaan 18 metrissä (Open water -tason maksimisyvyys, mihin saa mennä). Tuli nähtyä monenlaista kalaa, mm. bamboo shark (eli joku pieni hai), kilppari, rauskuja, pallokaloja ja kalaa ja korallia vaikka kuinka montaa eri kokoa ja väriä ja muotoa.

Kirkasta vettä

Sukelluskurssi oli molempien mielestä helposti mahtavinta mitä tällä reissulla on tullut tehtyä. Jos koskaan matkaat Malesiaan, mene Perhentianeille sukeltamaan.

Kiitos Matahari sukellusopetuksesta ja majoituksesta!

Kun sertifikaatti oli saatu, oli aika chillata. Vietimme muutaman päivän rentoutumalla (minä luin ja Pedro soitti mandoliinia), nauttimalla pitkästä valkohiekkaisesta Long Beachista ja merestä. Merivesi oli kirkkainta, lämpimintä ja turkooseinta mitä olen ikinä nähnyt. Meri oli aivan tavattoman tyyni ja ranta täydellinen uimiseen, sillä korallit alkavat vasta kaukana muualla ja valkoista hiekkapohjaa riittää. Meri oli lämmin ja rauhallinen myös yöuintien aikana eikä lasku- ja nousuvesi muuttanut rantaa mitenkään radikaalisti - aina oli helppo uiskennella.

Kecilillä ruoka oli hyvää mutta Indonesian ja Taman Negaran jälkeen aika kallista, sillä varsinkin Long Beach on länsimaisia turisteja varten muokattu ja halpaa malesialaista katuruokaa ei ole (koska katujakaan ei ole, heh). Jos Indonesiassa ruuan sai keskimäärin 30 000 rupialla (toki halvemmallakin usein), eli 3 aussidollarilla, niin Kecilillä maksoimme helposti tuplan. Mutta se ei haitannut, Kecil olikin rento chilli reppureissaajapaikka, eikä mikään autenttinen malesialainen maalaiskylä. Tämän kun hyväksyi, alkoi rentoutua ja nauttimaan elämästä. Backpackerit kokoontuivat iltaisin Long Beachin rantahiekalle levitetyille kaislamatoille matalien puupöytien ääreen kuuntelemaan musiikkia, katsomaan tulennielijää, ihailemaan kokkoa, polttamaan makutupakkaa suuresta vesipiipusta (eli shishasta) ja jakamaan reissukokemuksia olutta tai Orangutangia eli paikallista makeaa rommijuomaa ryystäen. Päivät olivat kuumia ja aurinkoisia mutta yöt toivat usein tullessaan rankkoja sateita ja ukkosta. Silti sateettomia iltoja riitti ja ne oli mukava viettää rantahiekalla soihtujen keskellä kokkoa katsellen. Kecil ei ole kuitenkaan (onneksi) mikään bilesaari, tänne tullaan sukeltamaan ja rentoutumaan. Mitä nyt kukakin reissultaan hakee, me ei oikein jakseta jumputusmusiikkia ja teinibilettäjiä. Täytyy positiivisena puolena mainita sekin että täällä reissaajien keski-ikä oli noin 7-10 vuotta enemmän kun esim Balin Legianilla, jossa oli lähinnä parikymppisiä örveltäviä aussibilettäjiä. Uuuh, puistatus....

Kecilistä tuli rentouden puolesta mieleen Gili Air, mutta saari on silti tunnelmaltaan ihan erilainen. Siellä ei aitoa kaakkoisaasiaa löydä, mutta oli kyllä mukava nähdä vähän tuollaistakin travellerikulttuuria. Ja meri ja sukelluspaikat olivat silkkaa mahtavuutta. Meriveden lämpötila oli yhdelläkin sukelluksella mitattuna 32 astetta 16 metrin syvyydessä. Sukellusopastaja harmitteli, että 27 astetta olisi ihanne, siitä ylöspäin kun lämpötila nousee alkavat korallit kuolemaan  (ns. coral bleach).

Vielä loppuun hieman ruoka-asiaa. Tutustuimme malesialaiseen aamupalaan (tai välipalaan) nimeltä roti canai. Kyseessä on tuore kuumalla pannulla paistettu leipä (vähän nan-leipää muistuttava) jonka kanssa tarjotaan kuppi currykastiketta, mihin leivän voi dipata. Loistava, yksinkertainen välipala, tähän kehittyi addiktio. Toinen maininnan arvoinen asia on näiden alueiden merenelävät. Päivät sitä sukeltelee snapperien ja grouperien kanssa ja illalla on sama kala edessä lautasella tuoreena, grillattuna ja mahtavien soosien kera. Söimme Kecilllä varmaan koko reissun parhaan aterian ja varmasti parhaan kala-aterian ikinä, grillattua snapperia. Ruoka oli Gilillä syödystä snapperista poiketen fine dining -tasoa eikä siis se kokonaisena eteen tuotu kala (joka on se perinteisin tapa ottaa täällä seafood BBQ). Olisin ottanut kuvan, mutta vein kameran taas veteen kun menin uimaan (koska vedenkestävä kamera nääs on) ja se meni rikki lopullisesti. Huoh.... No Petroskoin kamerakännyllä jatketaan.

Rakastuin Keciliin, tänne pitää päästä uudestaan! Seuraavaksi matka jatkuu Malesian viimeiseen kohteeseen, Georgetowniin Penangin saarelle. Tämän jälkeen Thaimaaseen.

Malesia - Kuala Lumpur ja Taman Negara

Medanista lensimme Kuala Lumpuriin kolmeksi yöksi. En ole oikein missään vaiheessa ollut kaupunki-ihminen ja Kuala Lumpurkin oli kiva välietappi, mutta ei sinne kovin pitkäksi aikaa olisi halunnut jäädä. Shoppailtavaa olisi ollut paljon, huomaa että ihmisillä on aavistuksen enemmän rahaa kun Indonesian puolella, vaikka toki Medanissakin oli isoja kauppakeskuksia. Varsinkin Petronasin kaksoistornien ympärillä ja alapuolella olevat labyrintimäiset shoppailuparatiisi saivat pään pyörälle. Täältä saisi kaikkea kivaa, mutta kun on reppureissaajan budjetti ja kaikki tavara pitää selässä kantaa vielä jokunen kuukausi, ei voi ajatellakaan mitään juuri ostavansa. Annettiin me sen verran periksi että käytiin tekemässä H&M:ssä pakollinen kierros, t-paitoja ja toppeja kun kuluu niin paljon kun niitä koko ajan pesee, alusvaatteita myös. Täällä oli muuten tavattoman paljon kämmenen kokoisia mustia perhosia. Ne tuntuivat viihtyvän erityisesti näyteikkunoissa ja pilvenpiirtäjien kiiltävillä lasiseinämillä, varsinkin kun satoi. Niitä eksyi myös kauppoihin sisälle.

Malesialainen hääpari tahtoi kuvattavaksi

China Town

Perinteinen ravintola kadulla

Tässä kokataan riisiä ja kanaa saviruukussa

Ruoka hyvää ja lähes ilmaista - olut sitten jo kalliimpaa

Petronasin tornit

Asustelimme China Townin kupeessa ja siellä hoidettiin myös kaikki iltaruokailut. Kuala Lumpurissa törmäsimme ensimmäistä kertaa sellaiseen katuruokakojukulttuuriin, mitä olemme koettaneet haeskella. Indonesiassakin katoruokaa sai, mutta harvoin löyty ihan selkeitä illalla vilkastuvia alueita, joissa valikoima olisi näin runsas. Tällaisten ruokakojujen ruoka on usein parasta ja halpaa kuin mikä. Laatu on kohdallaan, sillä yksi perhe on voinu tehdä vain ainoastaan tätä yhtä ruokaa jo sukupolvien ajan. Tuoreus on myös kohdallaan, sillä hyvä ruoka viedään käsistä eikä se jää seisomaan ja pilaantumaan. Usein ruokailu hoidetaan muovituoleilla kadunvarressa kiikkerän pöydän ääressä. Aterimet ovat muovia ja äänet, hajut ja maut jäävät kyllä mieleen. Oluttakin saa, joten kaikki on kohdallaan. Täällä syövät kaikki paikalliset ja monet reppureissaajatkin - hyvää, autenttista ja ei käy lompakon päälle.

Ravintola odottelee asiakkaita. China Town

Kuala Lumpurista otettiin kyyti Taman Negaraan, jota kutsutaan nimellä "maailman vanhin sademetsä". Kyytejä tuntuu järjestävän kaksi yhtiötä, joista toinen oli saanut niin paljon haukkuja, että päädyimme siihen toiseen. Han's Travelin edustaja (tai kenties jopa omistaja, huumorituulella aloimme kutsumaan ukkoa keskenämme nimellä Hans) vakuutteli meille voimallisesti ennen bussin lähtöä, miten meistä pidettäisiin huolta, ja toisteli että teidän ei tarvitse huolehtia MISTÄÄN muusta kun että nautitte lomastanne, Han's Travel huolehtii muusta. Ja todellakin täytyy sanoa että kyyti minibussilla Taman Negaraan hoitui kyllä tähän astisista etapeista parhaiten ja taukoja riitti. Kuski pysäytteli jatkuvasti kertomaan että nyt 10 min vessatauko, nyt voitte ostaa naksuja, nyt jäätelötauko, nyt lounastauko. Yleensä Indonesiassa 5-6 tunnin minibussimatkat tarkoittavat sitä, että bussi pysähtyy kerran puolenvälin kieppeillä lounaspaikalle, jossa saapi nopeasti syödä, ostaa evästä ja käydä vessassa. Ylimääräisiä taukoja ei ole, joten nestettä ei kannata kauheasti nauttia ajomatkan aikana. Mutta nyt mukava Hans piti huolen että ei ollut mitään ongelmaa rakon ylitäyttymisen suhteen. Kiitos Hans.

Viimeinen etappi viidakkoon matkattiin jokea pitkin pienellä puuveneellä. Mikäs siinä oli makoillessa, tosi perse puutui jokaisella parituntisen venereissun aikana. Matkalla näimme jonkinlaisen härän joessa ja lintuja puissa. Muut villieläimet pysyttelivät piilossa.

Jokea pitkin

Ei näy tiikereitä

Joki on aika ruskea - mietin että tästä ongitut kalat varmasti maistuisivat aika mudalta. En kokeillut

Matkan pää oli pieni Kuala Tahanin kylä. Moni vierailija tuntuu valittavan Tripadvisorissa, että kylä on tavattoman tylsä, ja tosihan on että ei siellä muuta tekemistä tunnu olevan kuin sademetsän tutkiminen. Kylä on hiljainen, majapaikat tuntuvat olevan kohtalaisen ankeita, ruokapaikkoja on vain kourallinen ja niistäkin suuri osa kelluu joessa. Lista on suppea, laatu on keskinkertaista, tarjoilu on nihkeää ja työntekijät elämäänsä kyllästyneitä eikä oluttakaan saa paitsi joen toisella puolella sijaitsevasta Mutian -resortista, jossa se sitten onkin aivan tajuttoman ylihinnoiteltua (kuten resortin huoneetkin). Tänne ei toisaalta tullakaan kaljottelemaan tai nauttimaan ilmastoiduista hotellihuoneista, tänne tullaan katsomaan sademetsää.

Pääsylippu sademetsään ei ollut kovin kallis, jokaisesta kamerasta piti maksaa vielä 5 ringgitin (1-2 euron) lupamaksu. Metsässä voi joko tallustella omatoimisesti, kiivetä kukkuloille, telttailla ja kävellä puunlatvoissa keinuvia siltoja pitkin - tai sitten voi tehdä useamman päivän opastettuja viidakkovaelluksia ja yösafareita. Me harkitsimme noita useamman päivän vaelluksia ja yöhommia, mutta päätimme ensin tehdä yhden päivän omatoimitutustumisen ja kävellä treetop walkin päästä päähän. Tämä oli sinänsä oikea ratkaisu, sillä minulle nousi taas yöllä kuume ja heräsin kauheaan hampaita kalisuttelevaan paleluun. Tauti ei ollut yhtä raju kuin Lake Toballa, mutta sain silti nukkua kaksi päivää kuumeessa ennen kuin minusta oli mihinkään. Tauti vei myös jälleen kerran ruokahalun aivan täysin ja alkoi kuihtuminen. Jopa pelkät maustamattomat purkkinuudelit oksettivat, ainoa mikä meni alas oli mehu ja vesi.

Ehdimme kuitenkin tekemään sen yhden muutaman tunnin reissun metsään, kiipeämään jollekin kukkulalle katselemaan maisemia (tuskaisen kuumaa ja kosteaa, ei meinannut kunto riittää ja olin hämmästynyt että miten olen niin heiveröinen, mutta seuraavana yönä alkanut kuumetauti selittänee tämänkin). Puidenlatvoihin viritelty treetop walk oli siisti, mitä nyt ensimmäisellä etapilla minua puri kämmeneen joku aika ärhäkät leuat ja myrkyt omaava tappajamuurahainen. No tästäkin selvittiin voittajana. Ja ei - emme nähneet tiikereitä vaikka se etukäteen oli hieman minua jännittänytkin. Taitaisi nykyään jo olla niin harvinaista nähdä näillä seuduilla villinä tiikeri, että olisi jopa syytä tuntea itsensä etuoikeutetuksi jos esim. tulisi syödyksi. Harvinaiseksi ovat käymässä kaikkialla.

Taman Negara

Suuri puu

Puiden latvuksissa

Siltaa pitkin

Yövyimme Durian Cottages -nimisessä majapaikassa. Hyvin perus, jopa hieman ankeaa, hyttysverkko oli likainen mutta ainakin sellainen oli talon puolesta. Aamupala oli ihan maittava eikä mitään valittamista, suihku toimi ja sähköt olivat päällä koko vuorokauden (joissain Kuala Tahanin majapaikoissa sähköt katkaistaan päiväksi). Majoituksen taso Kuala Tahanissa on keskitasoa alhaisempi kuulema, ja se huomioon ottaen Durian oli ihan moitteeton paikka yöpyä, ei ollut lutikoita ja suihkusta tuli vettä.

En voi erityisesti sanoa että olisin mitenkään suuresti nauttinut ajastani Taman Negarassa. Suurin syy tähän on varmasti se että tylsistyin sairastaessani ankeassa huoneessa ja mm. odotettu yösafari jäi väliin. Silti siellä oli mukava käydä, en ehkä tosin menisi uudestaan. Jos haluan nähdä jatkossa viidakkoa, matkaan Borneoon tai takaisin Sumatralle. Sademetsä oli viehättävä

Seuraavaksi matka jatkuu minibussilla ja pikaveneellä Perhentian Kecilin paratiisisaarelle sukeltamaan!

Sumatra ja Lake Toba

Pangandaranista me otettiin taas minibussi Bandungiin ja sieltä juna ensin Jakartaan ja sitten lento Sumatran saarelle Medaniin. Petros sai itsensä kauheeseen kuumetautiin jonka huippu oli juuri kun lennettiin Medaniin. Kuume huiteli neljässäkympissä ja reppana joutui ensin junailemaan ja sitten hautumaan lentokenttäpaineissa. Ei siinä kivaa ollut mullakaan vaikka terve olin. Matkustuspäivät on aina rankkoja, saatika sitten kuumeessa. Panadol laski kuumeen jonnekin 38.5 tietämille pariksi tunniksi, ja silloin pystyi hetken lepäämään. Medanissa meitä odotti aivan kauhea luukku, jossa jouduttiin yöpymään yhden yön sijaan kaksi, jotta Pee sai sairastettua itsensä kuntoon. Hotelli oli joku Zizi Zaza, eikä siinä mikään yksi asia ollut nyt niin ankea, mutta se oli monen asian summa. Ensiksi Pedron tauti, sitten ahdas pieni tylsä huone jossa ei ikkunoita. Majapaikassa oli ihan hauska ravintola, mutta henkilökunta ei tajunnut oikein mistään mitään ja kaikki oli vähän arpomista (tavattoman ystävällisiä olivat kyllä). Aamupalaksi oli suklaakastikkeessa ja hunajassa uitettua suklaapaahtoleipää (tai vaihtoehtoisesti mee gorengia eli paistettuja noodeleita, mutta Rinjani-kokemuksen jälkeen minulla oli edelleen vaikeuksia kuvitellakaan saavani yhtään mee gorengia kurkusta alas!). Mutta pahinta kaikessa oli se että meidän pieni kopperohuone suorastaan löyhkäsi koipalloilta. Haju oli niin voimakas, että kaikki tavarat ja vaatteet löyhkäsivät vielä Toballa monta päivää myöhemmin. Huoneessa oksetti ja särki päätä, asiaa helpotti jos vessan oven piti kiinni (sillä siellä myrkkypallot sijaitsivat), mutta sitten vessaan ehti kertyä sellainen kaasukammio että siellä käyminen oli kyllä aivan omalla vastuulla ja päässä heitti.

No, Medan oli ankea, mutta Pee sai itsensä kuntoon, mikä oli tärkeintä. Yhden ylimääräisen lepopäivän jälkeen raju mutta lyhyt lentsu oli selätetty, ja saatoimme ottaa riksan (vai trishawn?) minibussiasemalle (kaikki rinkat ja kassit kasattiin yhteen kulkuneuvoon koska takseja ei saanut, mysteeri miten mahduttiin ja pysyttiin pystyssä siiinä pienessä kopperossa!) ja hypättiin bussiin.

Matka Toballe taisi kestää viitisen tuntia. Täällä oli tarpeen turvautua jälleen matkapahoinvointitablettiin, sillä indokuskit haluavat aina lyödä nopeusennätykset minibussilla tavattoman mutkaisilla ja kuoppaisilla vuoristoteillä. Usein vielä menee rengas, tällä kertaa se ei puhjennut (kuten Jaavalla kävi kahdesti), mutta jarrupalat jouduttiin vaihtamaan. Bussi oli täynnä paikallisia ja telkkarista näkyi indonesialaisia karaokevideoita koko reissun ajan. Itse musiikkikin oli aika kovalla. Aika kulttuuripläjäys!

Kun Toban massiivinen sininen kraaterijärvi tuli ensimmäistä kertaa näkyviin oli hetkessä selkeää, että matka kannatti. Meri on ihana, mutta suomalaisena sitä jotenkin rauhoittuu ihan eri tavalla järven äärellä.

Tobasta. Sehän on siis tietysti tämä viimeistään Madventuresin suomalaisille tutuksi tekemä 90 kilometriä pitkä syvä muinaisen tulivuoren kraateriin muodostunut järvi. Se sijaitsee 900 m korkeudessa, tietääpi sanoa Wikipedia. Viimeisin purkaus noin 74 000 vuotta sitten oli niin massiivinen pamaus, että siinä meni mukana melkein koko ihmislaji tältä planeetalta. Mullistus aiheutti yhden isoimmista pullonkauloista ihmisen kehityspolulla ja se on tiettävästi ollut suurin purkaus - jos nyt ei ikänä niin ainakin pitkiin, pitkiin aikoihin. Nykyään paikalla on rauhallista ja turvallista olla, maa voi joskus kuulema hieman järistä. Maan alla möyrivät voimat lämmittävät kraaterijärven vettä ja saarella on rikinkatkuisia kuumia lähteitä. Ilmasto on hieman viileämpi, vuoristossa kun ollaan.

Batak-talo

Hassuja kattoja

Järven keskellä on Samosirin saari, jota asuttaapi batak-heimo. Nämä vekkulit ne rakentelevat hauskoja taloja, joiden katot suippenevat huikean venemäisinä. Koetimme saada majapaikan batak-talosta, muttei onnistunut. Ei haittaa, meillä oli varsin mukava viettää viikko Lekjon -majapaikassa. Majapaikka löytyi helposti, sillä kun hyppäsimme minibussista meitä oli heti vastassa paikallinen poika, joka neuvoi, suositteli, lupasi näyttää (myönnyimme koska helppoa, olisimme voineet myös kieltäytyä toki) ja kuultuaan että olemme Suomesta, sanoi "Mitä vittua perkele". Kiitos Riku ja Tunna ja Madventures, oppi mennyt perille. Meitä oli hieman netissä palstoilla peloteltu että paikka on nykyään ihan täynnä suomalaisia. Olimme hieman sesongin ulkopuolelle liikenteessä, ja näimme ehkä 4 muuta suomalaista pariskuntaa sillä pienellä alueella jolla vietimme rennot hiljaiset päivämme, joten varmasti sesongin aikana meitä härmäläisiä sitten riittää ihan rasitukseksi asti. Nyt kuitenkin oli mukavan hiljaista ja rentoa. Mukavaa muutenkin, sillä sain Peen kuumetaudin heti ekana yönä ja nukuin sängynpohjalla 40 asteen kuumeessa kaksi päivää. Kaunis paikka sairastaa, isosta ikkunasta näkyi hauska laituri ja ihanan kaunis järvi, joka varsinkin aamulla auringonnousun ja illalla -laskun aikaan oli peilityyni, väreinä vaaleanpunainen, vaaleansininen, oranssi ja violetti.

Sairastelu oli jotain täysin erilaista kun Suomessa (tai edes Ausseissa ollessa). Minulla ei ole vuosiin ollut kuumetta, viimeksi noussut yli 38:n asteen varmaan lapsena. Nyt kuitenkin hujahti tappiin että napsahti, aivan tajuton horkkapalelu, päänsärky ja kaikki ruoka ja juoma etoi koko ajan. Etomisen takia ei pystynyt kuvitellakaan syövänsä, mikä johti siihen että tila meni aika heikoksi. Lantiota, jalkoja ja selkää särki makaamisen takia (kiitos edellisen päivän pitkän bussimatkan) eikä siksi juuri voinut nukkua. Maha meni sekaisin jatkuvasta särkylääkkeiden syömisestä. Olo oli aika voimaton ja päivät tuntuivat pitkiltä. Taudin ohitettuani housut eivät enää pysyneet jalassa, paino oli pudonnut sen verran. Kyllä tätä kaksi päivää kestää, mutta jos olisi jatkunut viikon olisi voinut joutua pakkosyöttämään itseään nottei joutuisi tiputusletkun päähän.

Petroskoi nautiskeli saaresta, vuokrasi skootterin ja katseli maisemia (sekä kantoi potilaalle hedelmämehua, suklaata, keksejä, hedelmäsalaattia ja teetä). Taudin voitettuani teimme päiväreissun ja ajoimme Samosir-saaren ympäri. Reitti kulki sekä rannalla että vuoristossa, kerran jouduimme tien katkeamisen takia ylittämään  sillassa ammottavan reiän lankkua pitkin, minä toista kättä heittäen ja P jännittäen että tippuukohan pelkkä skootteri monttuun vai meneeköhän hän mukana. Tällaiset skootterireissut ovat aina yhtä reissun parasta antia - näkee miten ihmiset oikeati asuvat turistialueiden ulkopuolella ja mistä saavat elantonsa. Näimme riisipeltoja, kalastajia, vesipuhveleita mutakuopissa viilentymässä ja aivan TAVATTOMASTI iloisia pieniä lapsia, jotka nauroivat ja huutelivat heipat ja halusivat juosta läpsäisemään femmat. Oli itselläkin hymy herkässä.

Moni varoitteli meitä, että Toballa aurinko paistaa kohtisuoraan ja ilma on ohutta, eli vaikka sijainti on sen verran korkea että ilman on viileämpi, muistakaa juntit se aurinkorasva. Me kuuntelimme neuvoja ja laitoimme rasvaa, mutta se ei siltikään ollut tarpeeksi vaan poltin naamani ekaa kertaa koko reissun aikana (koko Australia-ajan sain melkein olla ilman moista, ehkä poltin naamani lievästi kerran tai pari koko kolmen vuoden aikana). Lisäksi luimme jostain että Samosirin ajaa ympäri 4 tunnissa - meillä meni varmaan 7. Meinasi perse puutua ja pahasti, ei siinä muuta hätää ollut. Tiet kun tuppaavat olemaan ajoittain hyvin kuoppaisia.

Puhveli

Metsää kuin Suomessa

Tie poikki

Kraaterijärvi Samosirin saarelta katsottuna

Paikallista maalaismaisemaa

Lekjon eli majapaikka

Vietimme Toballa noin viikon. Päivät kuluivat lukiessa, uidessa, chillatessa, syödessä ja juodessa. Maatessa ja päiväunia ottaessa. Rentouttavaa, oli mukava täyttää akut Bandungin, Jakartan ja Medanin jälkeen. Paikka on kyllä kaunis. Meidän oli tarkoitus tutustua Sumatralla myös sademetsiin ja tehdän parin päivän viidakkotrekki, mutta kuumeilujen takia aikataulu hieman kiristyi ja koska indoviisumi alkoi olla pian käytetty, piti meidän bookata samantien lennot maasta pois. Sumatran sademetsät jätetään seuraavaan reissuun. Ehkä bongaamme sitten tiikerinkin, iih! Tällä reissulla täytynee tyytyä siihen mikä on oluttölkin kyljessä.

Seuraavaksi heipat Indonesialle ja matkaamme Malesian puolelle.

Järvi voi olla tyyni

Ja järvi voi olla myös yhtä aallokkoa

Jaava, eli Yogyakarta ja Pangandaran

Riksan kyydissä Yogyakartassa

 

Yogyakarta

Denpasarista otimme yön ylitse kestävän bussikyydin Jaavalle Yogyakartan (tai lyhyesti vaan Yogya tai Jogja) kaupunkiin katsomaan Borobudurin valtaisaa buddhalaistemppeliä. Tähän asti olimme taittaneet matkaa eri saarilla lähinnä tilatakseilla ja pikkubusseilla, mutta nyt meillä oli ilmastoitu, vessallinen valtava bussi jossa oli jalkatilaa jopa tuolle pitkäkoipiselle miehelle. Bussi oli varta vasten suunniteltu yömatkusteluun ja penkin sai todella hyvin nukkuma-asentoon ilman että se häiritsi takana istuvaa. Jokaiselle oli vielä viltit ja tyynyt, joista viltti ainakin tuli tarpeeseen, ilmastointi oli koko matkan jäätävän kylmällä. Bussi oli täynnä paikallisia, taisimme olla ainoat valkoiset turistit. Jokaisella taukopaikalla bussiin nousi lastillinen ihmisiä myymään naksuja, juomaa, vettä, teetä, kahvia, kanaa ja riisiä, keitettyjä kananmunia, sanomalehtiä, soittipa joku välillä kitaraakin ja lauloi rahalahjoitusten toivossa.

Lauttamatka Balilta Jaavalle hoitui hyvin, mutta lautalla oli joku paikallinen iskelmäbändi soittamassa ja oikea ruotsinlaivameininki. Päätimmekin viettää tuon noin tunnin kestävän  ylityksen kannella maisemia katsellen, mekkala kun oli aika kova. Bussi pysähtyi Jaavalla vielä iltapalalle, saimme kaikki ruokalipukkeet ja marssimme paikallisten perässä ruokajonoon. Kanaa kookosmaitokastikkeessa, riisiä, vesimelonia ja iso lasi sokeroitua teetä, maistuipa mainiolta väsyneen suussa. Taukopaikalla meitä vähän tuijotettiin, olimme ainoat länsimaalaiset. Balin länkkärituristirypellyksen jälkeen tuntui oudolta mutta mukavalta. Yö bussissa sujui kohtalaisen ongelmitta, tilaa oli paljon nukkua. Ainoa ongelma oli ilmastoinnin kanssa, minulla oli kaksi vilttiä ja villatakki ja meinasin paleltua. Olisi pitänyt olla villasukat. Jossain vaiheessa uskaltauduin bussin vessaan, joka oli sinänsä virhe että indonesialaiset eivät käytä paperia vaan lotraavat vedellä, osa huolella mutta loput päin persettä. Vessa oli täynnä kusista vettä joka hölskyi siinä bussin kaarrellessa kaupungin kujia. Onneksi bussi pysähteli tarpeeksi usein taukopaikoilla ettei linjurin vessaan tarvinnut tehdä toista visiittiä. Indonesiassa on jo vähän kyllä tottunut näihin kammottaviin vessoihin muutenkin.

Olimme juuri heräilleet uniltamme ja vielä raukeina makoilimme ja laskeskelimme että meillä on kaksi tuntia matkaa jäljellä, kun kuski tuli hoputtamaan meitä, että te kaksi jäätte nyt kyydistä, että äkkiä nyt. Ei kai siinä on ihmeissään keräämään tavarat paniikissa ja poistumaan. Meidät tungettiin johonkin paikallisbussiin ja matka jatkui. Kyselimme että missäs se Jogja on ja pääsimme onneksi perille. Tämäkin on hyvin tyypillistä Indonesiassa, jos yhdellä kuskilla on vain kaksi asiakasta koko bussista menossa kohteeseen B ja hän tapaa kollegan jolla on tilaa ja joka sattuu olemaan matkalla samaan suuntaan, hän lemppaa asiakkaat toiselle ja menee itse itten suorempaa reittiä. Sellainen positiivinen asia näissä isoissa busseissa on myös ettei rengas mennyt kertaakaan, kuoppaisilla pikkuteillä kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus että minibusseihin pitää ainakin yksi rengasremontti tehdä jossain vaiheessa matkaa.

Yogyakartassa otimme taksikuskin suositteleman majapaikan, koska oilimme hikisiä, nälkäisiä ja uupuneita ja rinkat painoivat. Paikka oli vähän laisensa, mutta ainakin meillä oli tilava huone, ihan kohtuullinen aamupala ja taas iso uima-allas, joskin hieman likainen. Se on aika mukava paikka virkistäytyä helteisinä päivinä kaupungeissa jotka eivät ole merenrannalla.

Maliaboro-katu

Batiikkimyyjiä

Jogjassa ajelimme riksalla ja kävimme katsastamassa Jalan Maliaboron batiikkimyyjät. Otimme myös aamureissun Borobudurin temppeliin, joka on maailman suurin buddhalaistemppeli. Temppeli oli hieno, mutta kieltämättä visiitistä teki omanlaisensa kokemuksen kymmenet indokoululaiset, jotka olivat retkellä temppelillä ja vielä saaneet koulutehtäväkseen haastatella englanniksi turistia kysyen nimeä, mistä kotoisin, ikää ja mitä vielä, sekä päästä turistin kanssa valokuvaan. Ensimmäiset 15 olivat ihan suloisia, mutta kun tästä ei tullut loppua mihin tahansa menimme (molemmat saivat osansa, lisäksi Peeltä kysyttiin oletko se näyttelijä Top Gunista, hah!), alkoi se hieman ahdistamaan. Toki olimme silti ystävällisiä ja hymyileväisiä ja aina annoimme luvan haastatella ja ottaa kuvan, siitä kun olisi ollut oikeus myös kieltäytyä

Hello miss, can I please take a picture with you?

Yksityiskohta temppelin seinästä

Pangandaran

Jogjan jälkeen ajelimme pikkubussilla Pangandaraniin. Nyt oltiin sitten taas rantakohteessa ja P saipi surffailla. Pangandaranin rannat ovat pääosin tummempaa hiekkaa. Paikka on turistikauden ulkopuolella uinuva, mutta muuntautuu täysin viikonloppuna kun indonesialaiset saapuvat viettämään viikonloppua. Rannat ovat täynnä ihmisiä, hevosia, lapsia, soittoa, vaatteet päällä uivia huntupäisiä nauravia naisia ja ruokakojuja. Indot tuntuvat pitävät myös kaikenlaisesta moottoroidusta huvista, ja mönkijät kuljettivat kiljuvia lapsia ja merellä moottoriveneiden perään kiinnitetyt kumiveneet heittelivät ihmisiä ympäriinsä.

Me nautimme Pangandaranista kuitenkin eniten kun siellä oli tyhjää, mikä oli onneksi tilanne lähes koko ajan. Yövyimme Mini Tigassa, ja aamupala oli yksi reissun parhaita, voilta maistuvaa mehevä munakokkelia kunnollisen paahdetun leivän kanssa. Täällä pääsi vähän samanlaiseen rentoon olotilaan kun Gili Airilla, ettei tarvitse tehdä välttämättä mitään jos ei tahdo, muuta kuin katsella merta, ottaa Bintang tai kaksi ja lukea kirjaa. Ravintolatarjontakin oli niin pientä (ja tällä huom tarkoitan ravintoloita joista saa olutta, heh, paikallisia warungeja sitten olikin joka paikka täynnä ja niissä on varmasti maukas ruoka) ettei kovin kauas tarvinnut illalla lähteä ruokaa etsimään.

Tsunamin uhatessa juokse tänne

Ainoa aktiviteetti Pangandaranissa oli Peellä surffaus ja minulla uinti. Tuli meillä tehtyä yksi aivan mahtava päiväretki paikallisen oppaan kanssa Citumangiin (Green Valley eli Vihreä Laakso) ja Green Canyoniin (Vihreä Kanjoni). Reitti kulki pikkukylien halki ja riisipeltojen viertä seuraten. Pikkulapset vilkuttivat ja huutelivat joka paikassa ja itselläkin oli hymy herkässä. Huomasin myös että Jaavalla on siistimpää kuin Lombokilla, roskia on vähemmän eikä savuavia roskakasoja näy. Lombokilla haisi savu koko ajan.

Opas kertoi meille paikallisesta maanviljelystä (näimme mm. miten maapähkinä kasvaa ja miten riisipeltoa muokataan työnnettävällä traktorilla) ja kävimme katsomassa puunukketehtailijan pajalla valmiita ja valmistuvia töitä. Olisin niin halunnut ostaa nuken kotiintuomisiksi, mutta taas rupesin miettimään että on kallis ja ei mahdu reppuun. No joo, se olisi maksanut 40 AUD, ei raha eikä mikään käsityöstä. No, jäi ostamatta.

Riisinjyviä erotellaan ja puhdistetaan

Nukentekijä

Citumang eli Green Valley on kirkkaan puhtaan joen muodostama allas pienine koskineen ja vesiputouksineen. Siellä voi uida ja hyppiä seitsemästä metristä kylmään veteen (ylös pitää kiivetä pystysuoraa seinämää kapuavia puunjuuria pitkin - kivaa!). Jokea pystyy matkaamaan pidemmänkin matkaa - paikalliset pitävät kaikki vaatteet päällä ja kengät jalassa kylmän (??!) veden vuoksi (ja naisen tietysti myös uskonnollisista syistä) ja laittavat vielä pelatusliivit päälle, sillä indot eivät kuulema osaa oikein uida, varsinkaan ne jotka ovat asuneet lapsuutensa sisämaassa eivätkä merenrannalla. Lähes kaikki vierailijat tuolla olivatkin indoja ja juuri täysissä tamineissa. Me hypimme kallioilta ja puista aikamme ja uimme sitten oppaan kanssa jokea alajuoksulle, minne olimme jättäneet skootterit. Aivan ihana, virkistävä pulahdus kuumana päivänä.

Citumang eli Vihreä Laakso

Toisin kuin Green Valley, Green Canyon onkin sitten tarkemmin säädelty paikka. Paikalle pitää ottaa jokivene, vieraita pääsee kanjoniin kerralle vaan tietty määrä ja puolen tunnin uimisesta pitää maksaa vielä sitten lisämaksu (vene taisi olla neljältä ihmiseltä yhteensä 100 000 IDR ja uiminen 50 000 IDR per naama, eli kymppi ja vitonen aussidollareilla, vähemmän euroissa, joten ei tietenkään mikään liian paha). Toisaalta tuon rahastamisen ymmärtää, sillä paikka menisi aika äkkiä pilalle ja täyteen roskia jos sinne saisi vapaasti mennä ja tulla miten tahtoo. Täälläkin olimme yhden saksalaisen pariskunnan lisäksi ainoita länsimaalaisia, kaikki muut olivat indonesialaisia tai ainakin kaakkois-aasialaisia. Green Canyon oli todella kaunis paikka, ikävä kyllä lähes kaikki kuvat epäonnistuivat hämärän valon ja hajonneen kameran takia. Hypimme taas seitsemästä metristä veteen ja kiipesimme pystysuoraa kallionseinämää.

Green Canyonin jälkeen oppaamme vei meidät paikalliseen warungiin syömään. Tarjosimme hänelle ruuan niin kuin hyviin tapoihin kuuluu, kun toinen jaksaa op. Olimme nähneet näitä ns. seisova pöytä -tyylisiä ruokapaikkoja Indonesiassa paljon, paikalliset tuntuvat suosivan niitä. Ruoka on valmiiksi kokattuna ikkunalle kasatuilla vadeilla ja lautasilla ja se on usein kylmää. Mietimme kuinka pitkää ruoka lienee seissyt emmekä olleet aikaisemmin uskaltaneet kokeilla. Ruoka oli kuitenkin yhtä parhaista mitä olimme reissussa syöneet ja todella halpaa, kolme ihmistä söi 40 000 rupialla (maksoimme varmasti länkkärilisää, indot syövät varmasti vielä halvemmalla!) eli kolme euroa. Paluumatkalla kävimme vielä jossain rannalla, jossa oli kaunista ja jossa näin käärmeen, mutta olin siinä vaiheessa jos niin väsynyt ettei paikan nimi jäänyt mieleen. Tämä kyllä oli ehdottomasti yksi reissumme mahtavimpia päiviä, Green Valley ja Green Canyon olivat tavattoman kauniita puhtaita ihania uimapaikkoja, kallioilta oli mahtavaa hyppiä syvään veteen, pikkukylien iloiset vilkuttavat lapset ja kauniit riisipellot työläisineen näyttivät taas vähän erilaista kuvaa tästä maasta. Jos koskaan käyt Pangandaranissa, niin suosittelen.

Ai niin, kaikkialla haisee durian, tuo ulosteelta haiseva iso, kuulema herkullinen ja haluttu hedelmä. Kaikki indot haluavat sitä syödä mutta kaikilla ei ole sitä varaa ostaa. En ole vielä maistanut.

Green Canyon

P odottaa lupaa hypätä

Pojat seinää kiipeämässä

Veneretki takaisin jokea pitkin