Koh Samui ja Koh Tao - hyvää ruokaa, sukellusta ja tanssityttöjä

Samui

Nyt pistän kerralla pakettiin nämä kaksi pientä Thaimaan paratiisisaarta. Itse välietapin eli Hat Yain jätän väliin, koska siellä ei oikeasti ollut mitään mainitsemisen arvoista. Yövyimme guesthousessa ja otimme aamusta minibussin satamaan, josta lähti katamaraaneja Samuille.

Koh Samui, eli Samuin saari on yksi näistä kolmesta pienestä saaresta Thaimaan itärannikolla mihin ihmiset saapuvat bilettämään ja sukeltamaan. Samui ja Phangan (se täysikuubileiden kreisibailauspaikka, uh hyh) ovat täynnä jokailtaisia juhlia, kun taas  rauhallisempi Tao on Thaimaan suosituin sukelluskohde. Päätimme tarkastaa tällä kertaa Samuin ja Taon. Thaimaan kohteet piti valita aika paljon sään suhteen, sillä länsirannikolla oli tähän aikaan monsuunisateet kun taas itäpuoli on aurinkoisempi. Silti sateita saatiin aina välillä, varsinkin Samuilla. Tao olikin sitten melkein koko ajan pelkkää aurinkoa.

Samuilta

Koh Samuin katukuvaa

Matkustimme Samuille nopealla ja mielenkinnottomalla katamaraanilla. Matka sujui jouhevasti ja ilman turhia päristelyitä. Samuilla majoituimme Lamai beachille, joka on kuulema näistä saaren rannoista se toiseksi vilkkain. Majapaikkamme sijaitsi melkein meren rannalla. Paikan hintataso yllätti, ruoka ja juoma oli kallista ja  aamupala ei kuulunut huoneen hintaan (Thaimaassa ei kuulunut kertaakaan koko reissun aikana) ja siitä saikin helposti pulittaa 200-250 bahtia (eli 4-6 euroa) per nuppi, riippuen tietysti söikö kunnollisen aamupalan kahveineen ja mehuineen vai hakiko joltain paikalliselta kupin riisikeittoa. Me teimme tuon ensimmäisen, sitä on jotenkin oppinut niin arvostamaan hyvää aamupalaa reissun aikana. Päivä tärkein ateria, vai miten se meni.

Lamai beach oli oikea turistirysä. Päivisin kävelylenkeillä oli nähtävyytenä vain rannat jumputusmusiikkeineen, itseään samoilla aurinkotuoleilla päivästä toiseen pavuiksi korventavat saksalaiset keski-ikäiset papat ja mammat, 2 yhden hinnalla -cocktailtarjoukset, irkkupubit ja krääsäkojut. Iltaisin oli laservaloja, tulishowta (jotka olivat kyllä aika hienoja silloin kuin esiintyjä oli oikeasti taitava) ja jumputusmusiikki jatkui aamusta iltaan. Illalla katujen varsille ilmestyi enemmän krääsänmyyjää, thaimaalaiset tytöt ja naiset houkuttelivat turisteja kilvan hierontaan ja ladyboyt mainostivat höyhenissä ja glitterissä omaa showtaan (tämä olisi ollut varmasti näkemisen arvoista, mutta meillä meni vähän hermot koko mestan syntiseen bilemeininkiin ja pysyttelimme aika paljon omissa oloissamme). Viihdyimme sen vajaan viikon, mutta se riitti, sen jälkeen tuntui että tämä on jo nähty. Skootterin vuokraamalla olisi tietysti päässyt pois pahimmasta höykytyksestä aidommille seuduille, mutta sadekelit vähän estivät skootteriretket.

Lähetän paperilyhdyn lentoon Samuin rannalta

Miksi? Eikä nämä ole edes reissun hulluimmat sähköjohtoviritykset, tämä on vaan ainut kuva mitä otetiin

Samuilla on rellestäjiä paljon. Vesiskoottereita, banaaniveneitä ynnä muuta koneellista pörinää

Sateinen Samui

Monelle tulee Thaimaasta puhuttaessa mieleen seksimatkailu, tanssitytöt, vaimojen osto ja prostituutio. Samui oli ensimmäinen varsinainen Thaimaan kohteemme, ja vaikka saari on paljon hitaammin kehittynyt ja rauhallisempi kuin esimerkiksi Phuket ja Pattaya, on tännekin jo ehtinyt nousta vieri viereen juomakojuja, joiden musiikki on illalla niin kovalla, että sydänkohtausriski on todellinen. Kojuissa punaiset valot vilkkuvat, vähiin vaatteisiin pukeutuvat thainaiset lirkuttelevat yhtä lailla miehille kuin naisille ja tanssivat tangoilla. Pee käveli yksin katua yksi ilta (sanottakoon että ostamaan minulle lahjaksi himoitsemaani rannekorua, hih) niin joukko thaityttöjä tuli puristelemaan hauiksesta ja kikattelemaan. Tarjontaa on, joten varmasti myös kysyntää on. Hieman ristiriitaisin fiiliksin katselin. Tässä paikassa hieman hävetti olla länsimaalainen turisti. Tämäkö on oikeasti kaikki mitä me lomalta halutaan? Paistua kahvipavun ruskeaksi auringossa halpoja cocktaileja juoden, syödä purilaisia ja pitsaa koko loma, ostaa krääsää krääsän perään, katsella vähäpukeisia tanssityttöjä? Olisin ymmärtänyt paremmin jos asiakaskunta olisi ollut 20+ nuorta miestä, mutta täällä oli todella paljon lapsiperheitäkin. 

Siinä missä monessa osassa Indonesiaa, varsinkin Jaavalla, olimme monesti jatkuvasti ainoita länsimaalaisia niin kylissä, kaupungeissa, kuin busseissa (koska matkustamme onneksi pahimman sesongin ulkopuolella), olemme Thaimaassa olleet ihan stereotyyppisen tyypillisiä reppureissaajia. Tämä on selkeästi suositumpi kohde, tai sitten olemme vaan onnistuneet valitsemaan kaikki välietappimme juuri samalla periaatteella kuin kaikki muutkin backpackerit. Indonesiassa tunsi monesti itsensä ainutlaatuiseksi (??) sillä sellaista kohtelua sai jatkuvasti paikallisilta - pienet lapset tuijottivat, kikattelivat, vilkuttivat ja huusivat heippoja, pyykkinaiset hymyilivät ja vilkuttivat skootterilla ohi ajaessa. Kaikki ovat aina sanoneet, että thaimaalaiset ovat iloista ja ystävällistä kansaa, mutta kokemuksen perusteella kyllä Indonesia vei voiton. Thaimaassakin on kohdattu kahdenlaista väkeä, pahimpien turistipaikkojen masentuneet ja töykeät tarjoilijat ja katsekontaktia välttelevät paikalliset sekä sitten vähän syrjempien seutujen ja maaseudun (varsinkin Pohjois-Thaimaan) iloisemmat ja ystävälliset aidot ihmiset. Silti jos pitäisi tämän reissukokeuksen perusteella iloisin kansa valita, niin indonesialaiset voittavat tämän taiston 6-0. Täytynee vielä sanoa, että nähtyäni millaisen tarjonnan länsimaisten seksituristien kysyntä ja raha on esimerkiksi Samuilla luonut, en yhtään ihmettele että monet thaimaalaiset (varsinkin naiset) ovat vihaisia ja masentuneita. Välillä noita rilluttelijoita katsoessa on hävennyt olla länsimaalainen. Lukija, jos tänne reissaat (tai tietysti minne tahansa), mieti kahdesti millaisen vaikutuksen haluat paikallisten elämään tehdä ja millaisen mainoksen meistä länsimaalaisista jättää. Turismi on paikallisille tärkeää mutta sitä voi tukea myös vähän fiksummin. Täällä on hyvää ruokaa, viehättäviä pikkukyliä, luonnonkauniita vuoristokohteita, metsää, merta, käsitöitä. Merenrannalla saa mahtavia mereneläviä suoraan grillistä ja paikalliset ovat perusasetukseltaan ystävällisiä, jos ei omalla örvellyksellään pilaa kaikkea.

Samuilla saimme kyllä aivan tajuttoman hyviä thaisalaatteja (papaijasalaatit, mangosalaatit ja erilaiset chiliset lihasalaatit, joissa ei salaattia ole mutta lihaa ja chiliä senkin edestä), mahtavia keittoja (lemppari Tom Yum) ja aivan loistavia curreja jotka maistuivat niin lounaaksi kuin päivälliseksikin. Samuilla satoi paljon, joten istuimme usein lounaalla rantaravintolassa sateensuojassa hyvistä ruuista nauttien ja merta katsellen.

Petellä eessä grillattua snapperia ja mulla takana höyrytettyä limekastikkeen kera

Täydellinen Tom Yum katkaravuilla, herkkua

Eessä paras ankkacurry koskaan

Tao 

Vietimme Samuille viitisen päivää, jonka jälkeen olimme kypsiä jatkamaan rauhallisemmalle Taolle. Lauttamatka sujui kommelluksitta nopealla ilmastoidulla katamaraanilla. 

Taolla taas viihdyimme helposti parisen viikkoa. Vaikka tämäkin saari on selkeästi länsimaalaisten turistien miellyttämiseksi muokattu, loistaa esimerkiksi seksiturismi poissaolollaan katukuvassa. Tao on tosiaankin sukelluspaikka - täällä myönnetään vuosittain toiseksi eniten sukellussertifikaatteja maailmassa (ykkönen taitaa olla Cairns Australiassa). Täällä jokainen kahvila ja ravintola on täynnä kolmekymppisiä laite- tai vapaasukeltajia (= ilman happea sukeltaminen, jaiks miten pelottava ajatus!). Päivisin on rauhallista kun kaikki ovat sukeltamassa, iltaisin ravintolat täyttyvät. Silti täällä on rauhallista verrattuna Samuihin, täällä chillataan, kuunnellaan rauhallista musiikkia, katsellaan rantaravintolan tyynyillä retkottaen kaunista auringonlaskua. Juuri kukaan ei juo liikaa sillä aamulla on tarkoitus lähteä aikaisin taas sukeltamaan, eikä krapula ja laitesukellus sovi yhteen. Aitoa Thaimaata ei Taollakaan tapaa, mutta meininki oli paljon enemmän meidän mieleen. Tänne eivät parikymppiset bilettäjät juurikaan eksy. Ja anteeksi ikärasismi, nuorisopaikat eivät vaan enää ole meidän makuun, ollaan tultu vanhoiksi ja kärttyisiksi, tarvitaan hyvät yöunet ja sitä rataa. Aika aikaa kutakin.

Mainio snorklauspaikka Taolla

Vietimme ensimmäiset yöt Montalayn resortissa saaren itäpuolella. Paikka oli rauhallinen, snorklaus oli hyvää ja mahdollista myös laskuveden aikaan, kun tiesi mistä tulla rantaan eikä raapinut itseään koralleihin. Täällä vietimme myös juhannuksen rannalla istuen, paikallista armeijarommia maistellen ja suomalaista järveä ja saunaa kaivaten. Montalay oli sinänsä aika vaikeasti tavoitettavissa, resortilla oli lähes oma yksityinen rantansa (Tanote Bay), ja paikalle pääsee joko taksiveneellä tai nelivedolla, sillä Tao on hyvin mäkinen saari ja tiet ovat jyrkkiä ja aivan järkyttävässä kunnossa suureksi osaksi. Kun siirryimme resortista pois ns. bacpacker-puolelle (länsipuoli, rannan nimi Mae Haad), piti meidän istua rinkkoinemme kolmen muun ihmisen kanssa nelivedon takalavalla. Mäet olivat niin jyrkkiä että puristin sormet valkoisena penkistä kun muualta ei voinut pitää kiinni ja toivoin etten horjahda ja tuuppaa reunimmaisena istuvaa Petroskoita kyydistä.

Montalayn ranta, mukava snorklata

Mae Haad oli mukava pieni keskittymä saaren toisella puolella. Laivalaituri ja satama sijaitsevat täällä, joten varsinaista uimarantaa ei ole. Kuitenkin Sairee beachille kävelee vain sen 15 minuuttia, joten sijainti oli hyvä. Huoneemme sijaitsi aivan ylimmässä kerroksessa, ja tietysti meillä oli ainoastaan tuuletin. Rakennuksen seinään paistoi ilta-aurinko, mikä takasi sen että pitkällä rakennuksen kaksi seinää kattavalla parvekkeella oli mahtava nauttia ilta-auringosta ja katsella auringonlaskua milloin se pilvien takaa näkyi, mutta iltapäiväauringon vuoksi huoneemme oli myös öisin tappokuuma. Olen varmasti nukkunut kuumuuden puolesta kaikein huonoiten täällä koko reissun aikana.

Taon satamaa iltahämärässä. Kalastusveneitä ja sukellusliikkeiden veneitä

Teimme pari skootteriretkeäkin lähirannoille mm. snorklaamaan ja uimaan. Pedro ajeli ja minä istuin takana puristaen penkkiä jälleen rystyset valkeana ja hikikarpalot otsalla helmeillen. Täällä ei kannata heikkopäisen saatika kokemattoman kuskin lähteä ajelemaan kylän päällystettyjen katujen ulkopuolelle. Mäet olivat niin pitkiä ja jyrkkiä, että muutamaan otteeseen minut piti laittaa kävelemään kun Pee hurjasteli yksin joko ylä- tai alamäkeen.

Keinumassa. Näitä oli ranta täynnä, kuten myös riippumattoja

Auringonlasku ei näy koska sadepilvet edessä. Mutta ei haittaa, upealta näyttää näinkin

Vaihdoimme majapaikkaa vielä kerran sille kaikkein suosituimmalle Sairee beachille. Täällä olivat ne ihanat merenrantaravintolat ja sukellusfirmat, jotka kilpailevat asiakkaista kohtuuhintaisilla tarjouksilla ja sukelluspaketeilla. Otimme itsellemme vielä viikoksi hauskan kivisellä yksityisrannalla varustetun mökkikylän mökin. Mökki oli hauska ja tunnelmallinen, näköalat olivat upeat. Ainoa mikä puuttui oli riippumatto, olisi tosiaankin pitänyt kantaa omaa mukana. Madventures tätä suositteli kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta me ollaan jahkailtu sitä jo alusta asti ja jahkaillaan varmaan reissun loppuun asti. No niin, ensi kerralla sitten.

Hauska mökkimme Taolla

Taon mökin kivinen ranta ei sovi uimiseen korallien takia, mutta kastautua voi yöllä ja illalla jos tahtoopi

Auringonlasku mökin kuistilta

Sairee beach oli rantana hieman hankala uimisen suhteen. Laskuveden aikaan vesi laski niin alas, että vaikka rannan hiekkapohjaa riitti aika pitkälle ennen kuin korallit alkoivat, oli siinä alimmillaan vettä vain puolisääreen. Uiminen oli siis päivän kuumimpaan aikaan mahdotonta, moni meni makaamaan selälleen rantaveteen. Onko pöllömpää näkyä! Ilta- ja yöuinti taas onnistui varsin hyvin, kun vesi nousi tarpeeksi.

Hyvin perinteinen rantaravintola Saireella

Jälleen hyvin perinteinen Saireen rantaravintola. Thaimaassa on hyvin epäkohteliasta näyttää jalkoja ja niitä pidetään likaisina. Huomatkaa kuinka herra välittää tästä ja nostaa jalat ruokapöydälle

Saireella otimme myös neljän sukelluksen sukelluspaketin (vähän niinku synttärilahjaksi minulle) suomalaisen Koh Tao Diversien kanssa. Teimme sukellukset kahtena päivänä, kaksi sukellusta kerralla. Ensimmäisenä päivänä minulla oli vaikeuksia painojen kanssa, sillä märkäpuku oli niin paljon paksumpi kuin Perhentianilla, että se kellutti liiankin hyvin. Jos Perhentianilla pärjäsin 3-4 painon kanssa (en muista olivatko 0.8 vai 1 kg -painoja), niin täällä painomäärä piti nostaa seitsemään ennen kuin pystyin hallitsemaan omaa kelluntaani ja nauttimaan sukelluksesta. Ensimmäinen ja melkein myös toinen sukellus meni ihan räpeltäessä, plus että ekalla kerralla maski vuoti aivan tajuttomasti. Toinen sukellus oli parempi kun lisäsin painoja ja vaihdoin maskin, mutta kakkospäivän sukelluksista sain silti enemmän irti.

Sukelluskohteinamme oli The Twins, White Rock, Mango Bay ja The Lighthouse, jossa toiseksi viimeinen oli vähän liiankin tapahtumaköyhä mutta meille aloittelijoille helppo ja rento mukava perussukellus missä ei tarvinnut niin paljon keskittyä tekniikkaan vaan saattoi vaan rentoutua ja katsella ympäriinsä. The Lighthouse oli upea paikka, mutta näkyvyys oli huono. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä pilannut sukellusta, vaan teki siitä jännittävämmän. Uimme korallien ja kivimuodostelmien välissä ja huonompi näkyvyys teki reitistä jännittävän labyrintin. Näimme aivan uudenlaisia koralleja, ja siinä missä minä aina tuijotan mikromaailmaa, Pee geologina nauttii pohjan kivimuodostelmista. Molempien makuun riitti täällä pällisteltävää. Nautin tästä sukelluksesta kaikkein eniten, sillä painotuskin oli nyt kunnossa ja maski piti hyvin.

Toisen sukelluksen aikana, olisiko ollut White Rockilla, lähes törmäsimme tricker fishiin. Kyseessä on siis noin about 30-senttinen kala, joka on saanut hyvin pahan maineen aggressiivisuutensa vuoksi. Hampaat eivät ole terävät, ne ovat enemmänkin taltat kuin hevosen etuhampaat ja kala puree lujaa, esimerkiksi sukellusoppaamme räpylät ovat täynnä puremanjälkiä. Triggerit ovat niin reviiritietoisia, että sukeltajat kiertävät ne mieluummin kaukaa. Ongelma on vaan siinä että kerran hermostuttuaan trigger fish ei helpolla anna periksi ja ui pois vaan jatkaa hyökkäilyä. Ne eivät yleensä suoraan pure ihmistä esimerkiksi jalkaan tai käteen, mutta sormet on syytä pitää turvassa. Lisäksi aggressiivinen hyökkäilevä kala saattaa hermostuttaa aloittelevan sukeltajan, jolloin syvällä suuressa paineessa hengitys kiihtyy ja hiilidioksidimyrkytyksen riski kasvaa. Sukeltaja saattaa myös panikoidessaan ampaista pintaan, joka on myös näissä meidän aloittelijoiden matalammissa syvyyksissä (maksimi 18 metriä tuon päivän sukelluksessa) ehdoton NO NO sukeltajataudin välttämiseksi.

Ja ai niin, Pedro mukkasi sukeltaessa johonkin koralliin ja raapaisi pikkurillinsä. Koralleista saadut haavat tulehtuvat helposti ja tälläkin kertaa sormelle kävi kuten Madventuresin Tunnan sladdille - mustaksihan se meni ja vielä täyteen kuhmuraa ja turposi. Bangkokissa saimme viimein sellaiset lääkerasvat että sormi rupesi paranemaan, mutta kauan se kesti.

Tiukka etukeno, vene keinuu ja täysi happisäiliö painaa kun synti

Mango Bay, rento ja matala sukelluspaikka. Pojat näki ehkä jopa pari pientä haita, itsehän en hoksannut katsoa

Yksi sukelluskohde The Twins sijaitsee tuolla vasemmanpuoleisen saaren takana

Jossain vaiheessa Taoonkin väsyi, sillä kaikki niin tavattoman länsimaista. Monet sukeltajat ovat myös niin pro (joko oikeasti tai vain omasta mielestään) että ei jaksanut enää kuunnella leuhkoja juttuja ja heidän omaa jargoniaan. Halusimme nähdä hieman aidompaa Thaimaata. Siksi pari viikkoa paratiisissa riitti, sanoimme heipat reissumme viimeiselle rantakohteelle ja otimme ensin lautan maihin ja sitten yöjunan Bangkokiin.

Joku matkalainen kirjoitti hiekkaan Koh Tao. Sitten aurinko laski

Georgetown Penang ja juna Thaimaan puolelle

Perhentianeilta minibussi kuljetti meidät Georgetowniin, Penangin saarelle. Saari sijaitsee Malesian länsirannikolla, kun taas Perhentianin saaret ovat itäpuolella. Malesian niemimaa on kuitenkin aika kapea eikä matka kestänyt kun muutaman tunnin.

Georgetowniin meidät houkutteli oikeastaan kaksi asiaa. Ensinnäkin kaupungin historia on värikäs ja kaupunki (varsinki vanha puoli värikkäine vanhoine julkisivuineen) on päässyt UNESCOn maailmanperintölistaan. Toinen mainittava asia Georgetownista on että tämä on yksi kaakkoisaasian kulinaristisista keskuksista. Malesialaista ruokaa löytyy, mutta täällä varsinkin intialais- ja kiinalaiskorttelit vetävät hyvän ruuan ystäviä ympäri maailman. Anthony Bourdainkin on käynyt hehkuttamassa mm. paikallista laksaa. Poiketen muualla tarjotuista kookosmaitoisista perinteisimmistä laksa-keitoista, Penangin versio on hapan, kookosmaidoton, äkkiseltään yksinkertaisen oloinen kulho kasviksia ja hapatetulta kalalta maistuvaa lientä.  Myönnän, ei paras mainospuhe, mutta usko pois - annos maksoi kenties euron ja oli yksi parhaista ruuista mitä olen tällä reissulla syönyt, ehdottomasti top-5 -listalla, jos sellaisen joskus kasaan. Kuten niin moni muukin ruoka täällä, ruuan juju ja salaisuus on pitkään haudutetussa liemessä ja parhaista raaka-aineista rakkaudella valmistetuissa kastikkeissa - proteiinit tai nuudelit tai riisi tai kasvikset ovat sitten siinä mukana täyttämässä mahaa.

Oikealla vanhoja suojeltuja julkisivuja

Meidän majatalo sijaitsi aivan Chinatownin ja Little Indian rajamailla - eli siellä missä katukeittiöt kukoistavat. Penangista ja Georgetownista voisi sanoa vaikka mitä kivaa, mutta täällä ruoka vaan nyt tuntui olevan se juttu. En ole missään syönyt niin hyvää intialaista kana-masalaa tai samosaa - jälkimmäiseen kehittyi addiktio ja Pee naureskeli kun en saanut noita rapeakuorisia, kuumia, mehukkaita intialaisia kanapiiraita mielestäni.

Vietimme Georgetownissa muutaman päivän ja tuona aikana ei kyllä ehtinyt nälkä tulla kertaakaan, maha venyi katuruokakojujen äärellä ja pienissä ravintoloissa. Myös majapaikkamme aamupala oli koko reissun paras - erilaisia hyvissä sooseissa paistettuja noodeleita, roti canaita currykastikkeineen (siis paistettua lettuleipää), paahtoleipää, vesimelonia ja tuhtia kahvia. Tuntuu aina niin hyvältä kun majoitus sisältää aamupalan, lähtee päivä hyvin käyntiin.

Perinteinen katuruokakoju

Tästä sai valita tikkuja ja rouva kypsensi ne minulle kiehuvassa vedessä. Tarjolla oli kahdeksaa erilaista soosia mihin tikkuja saattoi dipata. Otin mm. pekoniin käärittyjä pieniä itujen näköisiä sieniä. Hyvää oli, soosit varsinkin. Ihastuin tähän ideaan, pienellä rahalla saa mahansa täyteen ja samalla tulee maisteltua montaa erilaista vaihtoehtoa

Kuivattua mustekalaa tarjolla

Kävimme me myös legendaariseksi muodostuneessa Hong Kong Barissa, joka on ollut jo vuosikymmeniä varsinkin australialaisten sotilaiden koti kaukana kotoa. Paikka paloi jossain vaiheessa ja ikävä kyllä myös vuosikymmeniä vanhat vieraskirjat sen mukana. Mutta perinne aloitettiin uudelleen ja mekin rustasimme nimemme vieraskirjaan. Olutta särpiessä oli kiva selailla ja katsella kuinka paljon maamiehiä oli paikkaan eksynyt. Ehkä joka neljännellä sivulla oli terveisiä Suomesta.

Hong Kong Bar

Hong Kong Barin vieraskirjasta löydettyä : "So good bar!!! We are from Russia! Russia the best country!"  Ja sen alla "AND I AM FROM FINLAND"

Tämä rakennus on värimaailmaltaan aivan tavattoman kaunis. Myös itse maalaus on taitavasti tehty. Georgetown on kuuluisa myös katutaiteestaan

Hommattuamme Thaimaan viisumit suurlähetystöstä otimme lautan mantereen puolelle ja ostimme liput junaan Butterworthin asemalta. Junamatka Thaimaan puolelle Hat Yain kaupunkiin kestää kuutisen tuntia. Oikeastaan junalipun pystyi ostamaan vain Thaimaan rajalle asti. Rajalla tehdään noin tunnin pysähdys asemalle jolloin on syytä käydä rajavelvollisuudet läp ja ostaa uusi junalippu perille asti. Jokaisella asemalla myydään kaikenlaista syötävää kuten paistettuja lihatikkuja, valmiiksi pakattuja ruoka-annoksia, mangoa ja muuta hedelmää ja kahvia ja virvoitusjuomia. Me olimme kuitenkin ottaneet junassa valmiin aterian, joka valmistettiin meille kun jonotimme tullissa. Ruoka odotti pöydässä, ja vaikka se oli ehkä vähän sellainen tylsän länkkärin helppo valinta mennä siitä mistä aita on matalin (ja maksaa siitä enemmän), oli pitkän matkapäivän ja tullirumban päätteeksi mahtava tulla valmiiseen pöytää. Annos oli iso ja sisälsi vapaavalintaisen ruuan (minä otin kanaa ja cashew-pähkinöitä, helppo valinta ja maukasta oli), riisin ja friteerattuja kanapaloja, kahvit, mehut ja banaanit. Lisäksi meille ojennettiin yksi valtava Leo-olut per naama. Ruokaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Tehtiin myös ensikosketus Thaimaan chilikulttuuriin - ruuan kanssa tuli pieni muovipussi chiliöljyä, jota ei tarvinnut kun muutama pisara antamaan makua. Jatkossa kerron hieman enemmän Thaimaan maustetasosta, se on ollut meinaan selkeästi reissun kovin. Huh, muistelemme molemmat vieläkin kauhulla Chiang Maissa vietettyjä tuskanhikistä öitä ja vatsanväänteitä.... 

Junamatka sujui siis mukavasti, matkustimme kakkosluokassa joka tarkoittaa että on siistiä mutta konstailematonta, vessa on hyvin perinteinen junanvessa, mutta ainakin junassa on vapaus liikkua ja pitää vessataukoja miten tahtoo, toisin kuin minibussilla matkustaessa. Lisäksi meno on kolinastaan huolimatta tasaisempaa kun pomppuisilla ja mutkaisilla vuoristoteillä. Ja maisemia on mukava katsella, maaseutu on vehreää ja kaunista ja pienet kaupungit mielenkiintoisia. Juna oli perillä illalla Hat Yaissa, jossa vietimme päivän ennen kun suuntasimme kohti Koh Samuin 

saarta. 

Rinkka selkään laittaessa tukka on aina tiellä. Se näköjään naurattaa

Malesia - Perhentianin saaret

Pulau Perhentian Kecil

Taman Negarasta Han's Travel kuljetti meidät minibussilla Kuala Besutin satamaan, josta otimme pikaveneen pienelle Perhentian Kecilin paratiisisaarelle. Tällä kertaa minibussikuskia ei jaksanut niin paljon kiinnostaa asiakkaiden hyvinvointi kuin nopeusennätysten rikkominen - sen verran hurjaa vauhtia ajeltiin pitkin vuoristoteitä. Tiet olivat hyvässä kunnossa, mutta hirvitti ihan vauhdin puolesta, varsinkin kun alkoi sataa. Maisemat olivat mahtavat, Malesiassa on hauskoja ns. sokeritoppavuoria (onkohan tämä oikea termi vai keksinköhän vain...)

Kallioita. Bussin ikkunasta

Kuala Besutista ostimme lauttaliput Perhentian Kecilille. Perhentianit koostuvat kahdesta saaresta, isosta Besarista, joka on enemmän pariskuntien ja lapsiperheiden mieleen oleva kalliimpi resorttisaari, sekä pienemmästä Kecilistä, joka on sukeltajien ja reppureissaajien valtaama. Majoituksen taso on pienellä saarella alhaisempi ja majapaikkojen hinnat myös, joten me tietysti päätimme suunnata sinne. Pikavenekyyti saarelle oli aivan mieletön! Vene oli kohtalaisen pieni, täynnä samanlaisia nuoria reppureissaajia ja kaikilla oli suu messingillä koko 20 -minuuttisen venematkan ajan. Vauhtia riitti, merivesi pärskyi naamalle ja saimme ihastella horisontissa kehittyvää myrskyä. En voinut olla hihittelemättä, sydän hakkasi ja päässä vispasi kuin vuoristoradassa.

Kecil on pieni saari ja meitä oli etukäteen varoiteltu että veneen saapumisen jälkeen majapaikat täyttyvät heti ja huippusesonkina saattaa jäädä ilman, koska suurinta osaa ei voi bookata netissä etukäteen. Siksi olimme varanneet ensimmäiseksi yöksi mökin Coral Beachilla sijaitsevasta resortista. Turhan kallis yö meidän budjettiin. Yövyimme pienessä ylihinnoitellussa ilmastoidussa mökissä  ja aamu alkoi buffetaamiaisella, mutta ainakin oli paikka minne mennä. Heti aamusta suuntasimme viidakon läpi kulkevaa kinttupolkua (saarella ei ole teitä eikä mitään muita kulkuvälineitä kun omat jalat ja taksiveneet) Long Beachin puolelle, joka on Kecilin suosituin backpacker-ranta. Edullinen hippihenkinen majapaikka löytyi mukavasta puumökistä sukelluskoulun yhteydestä aivan rannasta. 1-2 metriset monitoriliskot juoksentelivat pihalla ja meri näkyi kuistilta. Sähkökatkoja oli viitisen kappaletta päivässä, mutta tilanne näytti olevan sama joka paikassa ympäri saarta ja siihen tottui aika pian.

Pikeveneellä Perhentian Kecilille, voi vauhti!

Kapteeni Punapartaa naurattaa

Mukava möksämme

Rauhallinen Long Beach. Täällä meri on se juttu ja kaikki toiminta keskittyy siihen, ravintoloita ja kauppoja on todella vähän

Mökkikylää

Paikka tarjosi myös edullisia sukelluspaketteja, eli jos esim. suorittaa 3 päivän kurssin niin saa noilta kolmelta yöltä majoituksen lähes ilmaiseksi. Meidän ei tarvinnut kauaa harkita, vaan ilmottauduimme heti PADI Open Water -kurssille. Seuraavat kolme päivää olivatkin sitten aika raskaita mutta hauskoja. Aamu alkoi aikaisin teorialla, videoiden katsomisella, opitun kertaamisella ja monivalintatehtäviin vastaamalla. Joka päivä sisälsi kaksi sukellusta, ensimmäisinä päivinä harjoittelimme maski- ja hengitystekniikoita, esim. miten ottaa maski pois ja laittaa takaisin veden alla ja tyhjentää merivedestä, miten käyttää kaverin vararegulaattoria (sitä suukappaletta jonka läpi hengitetään) jos oma happipullo on tyhjä ja esim miten löytää 16 metrin syvyydessä kaikessa rauhassa oma suusta pudonnut hengityslaite ilman paniikkia, vaikka sokkona ja ilman maskia. Opettelimme myös kelluntaa ja oman syvyyden säätelemistä hengitystekniikan avulla ja kompassin kanssa suunnistamissa, sekä tietty kontrolloidut hätänousut pintaan jos jotain sattuu. Tuo kellunta on jännä juttu, sillä siis pyritään uiskentelemaan hallitusti sopivan korkealla korallien päällä ilman että joutuu tekemään liikaa työtä. Sisäänhengityksellä nostaa itseään ylös, uloshengityksellä saa laskettua alas. Tämän hienosäätö onkin sitten taitolaji, sillä eri syvyys vaikuttaa kelluvuuteen, kuin myös märkäpuvun paksuus, se oletko makeassa vai merivedessä, happipullokin muuttuu kevyemmäksi mitä enemmän happea käytät. Esim ohuella märkäpuvulla käytin 3-4 kg painovyössä painoja, kun taas paksulla märkäpuvulla painoja tarvittiin optimaaliseen kelluntaan jo 6-7. Olihan meillä myös niitä ihan oikeita sukelluksia, joiden aikana kävimme maksimissaan 18 metrissä (Open water -tason maksimisyvyys, mihin saa mennä). Tuli nähtyä monenlaista kalaa, mm. bamboo shark (eli joku pieni hai), kilppari, rauskuja, pallokaloja ja kalaa ja korallia vaikka kuinka montaa eri kokoa ja väriä ja muotoa.

Kirkasta vettä

Sukelluskurssi oli molempien mielestä helposti mahtavinta mitä tällä reissulla on tullut tehtyä. Jos koskaan matkaat Malesiaan, mene Perhentianeille sukeltamaan.

Kiitos Matahari sukellusopetuksesta ja majoituksesta!

Kun sertifikaatti oli saatu, oli aika chillata. Vietimme muutaman päivän rentoutumalla (minä luin ja Pedro soitti mandoliinia), nauttimalla pitkästä valkohiekkaisesta Long Beachista ja merestä. Merivesi oli kirkkainta, lämpimintä ja turkooseinta mitä olen ikinä nähnyt. Meri oli aivan tavattoman tyyni ja ranta täydellinen uimiseen, sillä korallit alkavat vasta kaukana muualla ja valkoista hiekkapohjaa riittää. Meri oli lämmin ja rauhallinen myös yöuintien aikana eikä lasku- ja nousuvesi muuttanut rantaa mitenkään radikaalisti - aina oli helppo uiskennella.

Kecilillä ruoka oli hyvää mutta Indonesian ja Taman Negaran jälkeen aika kallista, sillä varsinkin Long Beach on länsimaisia turisteja varten muokattu ja halpaa malesialaista katuruokaa ei ole (koska katujakaan ei ole, heh). Jos Indonesiassa ruuan sai keskimäärin 30 000 rupialla (toki halvemmallakin usein), eli 3 aussidollarilla, niin Kecilillä maksoimme helposti tuplan. Mutta se ei haitannut, Kecil olikin rento chilli reppureissaajapaikka, eikä mikään autenttinen malesialainen maalaiskylä. Tämän kun hyväksyi, alkoi rentoutua ja nauttimaan elämästä. Backpackerit kokoontuivat iltaisin Long Beachin rantahiekalle levitetyille kaislamatoille matalien puupöytien ääreen kuuntelemaan musiikkia, katsomaan tulennielijää, ihailemaan kokkoa, polttamaan makutupakkaa suuresta vesipiipusta (eli shishasta) ja jakamaan reissukokemuksia olutta tai Orangutangia eli paikallista makeaa rommijuomaa ryystäen. Päivät olivat kuumia ja aurinkoisia mutta yöt toivat usein tullessaan rankkoja sateita ja ukkosta. Silti sateettomia iltoja riitti ja ne oli mukava viettää rantahiekalla soihtujen keskellä kokkoa katsellen. Kecil ei ole kuitenkaan (onneksi) mikään bilesaari, tänne tullaan sukeltamaan ja rentoutumaan. Mitä nyt kukakin reissultaan hakee, me ei oikein jakseta jumputusmusiikkia ja teinibilettäjiä. Täytyy positiivisena puolena mainita sekin että täällä reissaajien keski-ikä oli noin 7-10 vuotta enemmän kun esim Balin Legianilla, jossa oli lähinnä parikymppisiä örveltäviä aussibilettäjiä. Uuuh, puistatus....

Kecilistä tuli rentouden puolesta mieleen Gili Air, mutta saari on silti tunnelmaltaan ihan erilainen. Siellä ei aitoa kaakkoisaasiaa löydä, mutta oli kyllä mukava nähdä vähän tuollaistakin travellerikulttuuria. Ja meri ja sukelluspaikat olivat silkkaa mahtavuutta. Meriveden lämpötila oli yhdelläkin sukelluksella mitattuna 32 astetta 16 metrin syvyydessä. Sukellusopastaja harmitteli, että 27 astetta olisi ihanne, siitä ylöspäin kun lämpötila nousee alkavat korallit kuolemaan  (ns. coral bleach).

Vielä loppuun hieman ruoka-asiaa. Tutustuimme malesialaiseen aamupalaan (tai välipalaan) nimeltä roti canai. Kyseessä on tuore kuumalla pannulla paistettu leipä (vähän nan-leipää muistuttava) jonka kanssa tarjotaan kuppi currykastiketta, mihin leivän voi dipata. Loistava, yksinkertainen välipala, tähän kehittyi addiktio. Toinen maininnan arvoinen asia on näiden alueiden merenelävät. Päivät sitä sukeltelee snapperien ja grouperien kanssa ja illalla on sama kala edessä lautasella tuoreena, grillattuna ja mahtavien soosien kera. Söimme Kecilllä varmaan koko reissun parhaan aterian ja varmasti parhaan kala-aterian ikinä, grillattua snapperia. Ruoka oli Gilillä syödystä snapperista poiketen fine dining -tasoa eikä siis se kokonaisena eteen tuotu kala (joka on se perinteisin tapa ottaa täällä seafood BBQ). Olisin ottanut kuvan, mutta vein kameran taas veteen kun menin uimaan (koska vedenkestävä kamera nääs on) ja se meni rikki lopullisesti. Huoh.... No Petroskoin kamerakännyllä jatketaan.

Rakastuin Keciliin, tänne pitää päästä uudestaan! Seuraavaksi matka jatkuu Malesian viimeiseen kohteeseen, Georgetowniin Penangin saarelle. Tämän jälkeen Thaimaaseen.

Malesia - Kuala Lumpur ja Taman Negara

Medanista lensimme Kuala Lumpuriin kolmeksi yöksi. En ole oikein missään vaiheessa ollut kaupunki-ihminen ja Kuala Lumpurkin oli kiva välietappi, mutta ei sinne kovin pitkäksi aikaa olisi halunnut jäädä. Shoppailtavaa olisi ollut paljon, huomaa että ihmisillä on aavistuksen enemmän rahaa kun Indonesian puolella, vaikka toki Medanissakin oli isoja kauppakeskuksia. Varsinkin Petronasin kaksoistornien ympärillä ja alapuolella olevat labyrintimäiset shoppailuparatiisi saivat pään pyörälle. Täältä saisi kaikkea kivaa, mutta kun on reppureissaajan budjetti ja kaikki tavara pitää selässä kantaa vielä jokunen kuukausi, ei voi ajatellakaan mitään juuri ostavansa. Annettiin me sen verran periksi että käytiin tekemässä H&M:ssä pakollinen kierros, t-paitoja ja toppeja kun kuluu niin paljon kun niitä koko ajan pesee, alusvaatteita myös. Täällä oli muuten tavattoman paljon kämmenen kokoisia mustia perhosia. Ne tuntuivat viihtyvän erityisesti näyteikkunoissa ja pilvenpiirtäjien kiiltävillä lasiseinämillä, varsinkin kun satoi. Niitä eksyi myös kauppoihin sisälle.

Malesialainen hääpari tahtoi kuvattavaksi

China Town

Perinteinen ravintola kadulla

Tässä kokataan riisiä ja kanaa saviruukussa

Ruoka hyvää ja lähes ilmaista - olut sitten jo kalliimpaa

Petronasin tornit

Asustelimme China Townin kupeessa ja siellä hoidettiin myös kaikki iltaruokailut. Kuala Lumpurissa törmäsimme ensimmäistä kertaa sellaiseen katuruokakojukulttuuriin, mitä olemme koettaneet haeskella. Indonesiassakin katoruokaa sai, mutta harvoin löyty ihan selkeitä illalla vilkastuvia alueita, joissa valikoima olisi näin runsas. Tällaisten ruokakojujen ruoka on usein parasta ja halpaa kuin mikä. Laatu on kohdallaan, sillä yksi perhe on voinu tehdä vain ainoastaan tätä yhtä ruokaa jo sukupolvien ajan. Tuoreus on myös kohdallaan, sillä hyvä ruoka viedään käsistä eikä se jää seisomaan ja pilaantumaan. Usein ruokailu hoidetaan muovituoleilla kadunvarressa kiikkerän pöydän ääressä. Aterimet ovat muovia ja äänet, hajut ja maut jäävät kyllä mieleen. Oluttakin saa, joten kaikki on kohdallaan. Täällä syövät kaikki paikalliset ja monet reppureissaajatkin - hyvää, autenttista ja ei käy lompakon päälle.

Ravintola odottelee asiakkaita. China Town

Kuala Lumpurista otettiin kyyti Taman Negaraan, jota kutsutaan nimellä "maailman vanhin sademetsä". Kyytejä tuntuu järjestävän kaksi yhtiötä, joista toinen oli saanut niin paljon haukkuja, että päädyimme siihen toiseen. Han's Travelin edustaja (tai kenties jopa omistaja, huumorituulella aloimme kutsumaan ukkoa keskenämme nimellä Hans) vakuutteli meille voimallisesti ennen bussin lähtöä, miten meistä pidettäisiin huolta, ja toisteli että teidän ei tarvitse huolehtia MISTÄÄN muusta kun että nautitte lomastanne, Han's Travel huolehtii muusta. Ja todellakin täytyy sanoa että kyyti minibussilla Taman Negaraan hoitui kyllä tähän astisista etapeista parhaiten ja taukoja riitti. Kuski pysäytteli jatkuvasti kertomaan että nyt 10 min vessatauko, nyt voitte ostaa naksuja, nyt jäätelötauko, nyt lounastauko. Yleensä Indonesiassa 5-6 tunnin minibussimatkat tarkoittavat sitä, että bussi pysähtyy kerran puolenvälin kieppeillä lounaspaikalle, jossa saapi nopeasti syödä, ostaa evästä ja käydä vessassa. Ylimääräisiä taukoja ei ole, joten nestettä ei kannata kauheasti nauttia ajomatkan aikana. Mutta nyt mukava Hans piti huolen että ei ollut mitään ongelmaa rakon ylitäyttymisen suhteen. Kiitos Hans.

Viimeinen etappi viidakkoon matkattiin jokea pitkin pienellä puuveneellä. Mikäs siinä oli makoillessa, tosi perse puutui jokaisella parituntisen venereissun aikana. Matkalla näimme jonkinlaisen härän joessa ja lintuja puissa. Muut villieläimet pysyttelivät piilossa.

Jokea pitkin

Ei näy tiikereitä

Joki on aika ruskea - mietin että tästä ongitut kalat varmasti maistuisivat aika mudalta. En kokeillut

Matkan pää oli pieni Kuala Tahanin kylä. Moni vierailija tuntuu valittavan Tripadvisorissa, että kylä on tavattoman tylsä, ja tosihan on että ei siellä muuta tekemistä tunnu olevan kuin sademetsän tutkiminen. Kylä on hiljainen, majapaikat tuntuvat olevan kohtalaisen ankeita, ruokapaikkoja on vain kourallinen ja niistäkin suuri osa kelluu joessa. Lista on suppea, laatu on keskinkertaista, tarjoilu on nihkeää ja työntekijät elämäänsä kyllästyneitä eikä oluttakaan saa paitsi joen toisella puolella sijaitsevasta Mutian -resortista, jossa se sitten onkin aivan tajuttoman ylihinnoiteltua (kuten resortin huoneetkin). Tänne ei toisaalta tullakaan kaljottelemaan tai nauttimaan ilmastoiduista hotellihuoneista, tänne tullaan katsomaan sademetsää.

Pääsylippu sademetsään ei ollut kovin kallis, jokaisesta kamerasta piti maksaa vielä 5 ringgitin (1-2 euron) lupamaksu. Metsässä voi joko tallustella omatoimisesti, kiivetä kukkuloille, telttailla ja kävellä puunlatvoissa keinuvia siltoja pitkin - tai sitten voi tehdä useamman päivän opastettuja viidakkovaelluksia ja yösafareita. Me harkitsimme noita useamman päivän vaelluksia ja yöhommia, mutta päätimme ensin tehdä yhden päivän omatoimitutustumisen ja kävellä treetop walkin päästä päähän. Tämä oli sinänsä oikea ratkaisu, sillä minulle nousi taas yöllä kuume ja heräsin kauheaan hampaita kalisuttelevaan paleluun. Tauti ei ollut yhtä raju kuin Lake Toballa, mutta sain silti nukkua kaksi päivää kuumeessa ennen kuin minusta oli mihinkään. Tauti vei myös jälleen kerran ruokahalun aivan täysin ja alkoi kuihtuminen. Jopa pelkät maustamattomat purkkinuudelit oksettivat, ainoa mikä meni alas oli mehu ja vesi.

Ehdimme kuitenkin tekemään sen yhden muutaman tunnin reissun metsään, kiipeämään jollekin kukkulalle katselemaan maisemia (tuskaisen kuumaa ja kosteaa, ei meinannut kunto riittää ja olin hämmästynyt että miten olen niin heiveröinen, mutta seuraavana yönä alkanut kuumetauti selittänee tämänkin). Puidenlatvoihin viritelty treetop walk oli siisti, mitä nyt ensimmäisellä etapilla minua puri kämmeneen joku aika ärhäkät leuat ja myrkyt omaava tappajamuurahainen. No tästäkin selvittiin voittajana. Ja ei - emme nähneet tiikereitä vaikka se etukäteen oli hieman minua jännittänytkin. Taitaisi nykyään jo olla niin harvinaista nähdä näillä seuduilla villinä tiikeri, että olisi jopa syytä tuntea itsensä etuoikeutetuksi jos esim. tulisi syödyksi. Harvinaiseksi ovat käymässä kaikkialla.

Taman Negara

Suuri puu

Puiden latvuksissa

Siltaa pitkin

Yövyimme Durian Cottages -nimisessä majapaikassa. Hyvin perus, jopa hieman ankeaa, hyttysverkko oli likainen mutta ainakin sellainen oli talon puolesta. Aamupala oli ihan maittava eikä mitään valittamista, suihku toimi ja sähköt olivat päällä koko vuorokauden (joissain Kuala Tahanin majapaikoissa sähköt katkaistaan päiväksi). Majoituksen taso Kuala Tahanissa on keskitasoa alhaisempi kuulema, ja se huomioon ottaen Durian oli ihan moitteeton paikka yöpyä, ei ollut lutikoita ja suihkusta tuli vettä.

En voi erityisesti sanoa että olisin mitenkään suuresti nauttinut ajastani Taman Negarassa. Suurin syy tähän on varmasti se että tylsistyin sairastaessani ankeassa huoneessa ja mm. odotettu yösafari jäi väliin. Silti siellä oli mukava käydä, en ehkä tosin menisi uudestaan. Jos haluan nähdä jatkossa viidakkoa, matkaan Borneoon tai takaisin Sumatralle. Sademetsä oli viehättävä

Seuraavaksi matka jatkuu minibussilla ja pikaveneellä Perhentian Kecilin paratiisisaarelle sukeltamaan!