Jaava, eli Yogyakarta ja Pangandaran

Riksan kyydissä Yogyakartassa

 

Yogyakarta

Denpasarista otimme yön ylitse kestävän bussikyydin Jaavalle Yogyakartan (tai lyhyesti vaan Yogya tai Jogja) kaupunkiin katsomaan Borobudurin valtaisaa buddhalaistemppeliä. Tähän asti olimme taittaneet matkaa eri saarilla lähinnä tilatakseilla ja pikkubusseilla, mutta nyt meillä oli ilmastoitu, vessallinen valtava bussi jossa oli jalkatilaa jopa tuolle pitkäkoipiselle miehelle. Bussi oli varta vasten suunniteltu yömatkusteluun ja penkin sai todella hyvin nukkuma-asentoon ilman että se häiritsi takana istuvaa. Jokaiselle oli vielä viltit ja tyynyt, joista viltti ainakin tuli tarpeeseen, ilmastointi oli koko matkan jäätävän kylmällä. Bussi oli täynnä paikallisia, taisimme olla ainoat valkoiset turistit. Jokaisella taukopaikalla bussiin nousi lastillinen ihmisiä myymään naksuja, juomaa, vettä, teetä, kahvia, kanaa ja riisiä, keitettyjä kananmunia, sanomalehtiä, soittipa joku välillä kitaraakin ja lauloi rahalahjoitusten toivossa.

Lauttamatka Balilta Jaavalle hoitui hyvin, mutta lautalla oli joku paikallinen iskelmäbändi soittamassa ja oikea ruotsinlaivameininki. Päätimmekin viettää tuon noin tunnin kestävän  ylityksen kannella maisemia katsellen, mekkala kun oli aika kova. Bussi pysähtyi Jaavalla vielä iltapalalle, saimme kaikki ruokalipukkeet ja marssimme paikallisten perässä ruokajonoon. Kanaa kookosmaitokastikkeessa, riisiä, vesimelonia ja iso lasi sokeroitua teetä, maistuipa mainiolta väsyneen suussa. Taukopaikalla meitä vähän tuijotettiin, olimme ainoat länsimaalaiset. Balin länkkärituristirypellyksen jälkeen tuntui oudolta mutta mukavalta. Yö bussissa sujui kohtalaisen ongelmitta, tilaa oli paljon nukkua. Ainoa ongelma oli ilmastoinnin kanssa, minulla oli kaksi vilttiä ja villatakki ja meinasin paleltua. Olisi pitänyt olla villasukat. Jossain vaiheessa uskaltauduin bussin vessaan, joka oli sinänsä virhe että indonesialaiset eivät käytä paperia vaan lotraavat vedellä, osa huolella mutta loput päin persettä. Vessa oli täynnä kusista vettä joka hölskyi siinä bussin kaarrellessa kaupungin kujia. Onneksi bussi pysähteli tarpeeksi usein taukopaikoilla ettei linjurin vessaan tarvinnut tehdä toista visiittiä. Indonesiassa on jo vähän kyllä tottunut näihin kammottaviin vessoihin muutenkin.

Olimme juuri heräilleet uniltamme ja vielä raukeina makoilimme ja laskeskelimme että meillä on kaksi tuntia matkaa jäljellä, kun kuski tuli hoputtamaan meitä, että te kaksi jäätte nyt kyydistä, että äkkiä nyt. Ei kai siinä on ihmeissään keräämään tavarat paniikissa ja poistumaan. Meidät tungettiin johonkin paikallisbussiin ja matka jatkui. Kyselimme että missäs se Jogja on ja pääsimme onneksi perille. Tämäkin on hyvin tyypillistä Indonesiassa, jos yhdellä kuskilla on vain kaksi asiakasta koko bussista menossa kohteeseen B ja hän tapaa kollegan jolla on tilaa ja joka sattuu olemaan matkalla samaan suuntaan, hän lemppaa asiakkaat toiselle ja menee itse itten suorempaa reittiä. Sellainen positiivinen asia näissä isoissa busseissa on myös ettei rengas mennyt kertaakaan, kuoppaisilla pikkuteillä kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus että minibusseihin pitää ainakin yksi rengasremontti tehdä jossain vaiheessa matkaa.

Yogyakartassa otimme taksikuskin suositteleman majapaikan, koska oilimme hikisiä, nälkäisiä ja uupuneita ja rinkat painoivat. Paikka oli vähän laisensa, mutta ainakin meillä oli tilava huone, ihan kohtuullinen aamupala ja taas iso uima-allas, joskin hieman likainen. Se on aika mukava paikka virkistäytyä helteisinä päivinä kaupungeissa jotka eivät ole merenrannalla.

Maliaboro-katu

Batiikkimyyjiä

Jogjassa ajelimme riksalla ja kävimme katsastamassa Jalan Maliaboron batiikkimyyjät. Otimme myös aamureissun Borobudurin temppeliin, joka on maailman suurin buddhalaistemppeli. Temppeli oli hieno, mutta kieltämättä visiitistä teki omanlaisensa kokemuksen kymmenet indokoululaiset, jotka olivat retkellä temppelillä ja vielä saaneet koulutehtäväkseen haastatella englanniksi turistia kysyen nimeä, mistä kotoisin, ikää ja mitä vielä, sekä päästä turistin kanssa valokuvaan. Ensimmäiset 15 olivat ihan suloisia, mutta kun tästä ei tullut loppua mihin tahansa menimme (molemmat saivat osansa, lisäksi Peeltä kysyttiin oletko se näyttelijä Top Gunista, hah!), alkoi se hieman ahdistamaan. Toki olimme silti ystävällisiä ja hymyileväisiä ja aina annoimme luvan haastatella ja ottaa kuvan, siitä kun olisi ollut oikeus myös kieltäytyä

Hello miss, can I please take a picture with you?

Yksityiskohta temppelin seinästä

Pangandaran

Jogjan jälkeen ajelimme pikkubussilla Pangandaraniin. Nyt oltiin sitten taas rantakohteessa ja P saipi surffailla. Pangandaranin rannat ovat pääosin tummempaa hiekkaa. Paikka on turistikauden ulkopuolella uinuva, mutta muuntautuu täysin viikonloppuna kun indonesialaiset saapuvat viettämään viikonloppua. Rannat ovat täynnä ihmisiä, hevosia, lapsia, soittoa, vaatteet päällä uivia huntupäisiä nauravia naisia ja ruokakojuja. Indot tuntuvat pitävät myös kaikenlaisesta moottoroidusta huvista, ja mönkijät kuljettivat kiljuvia lapsia ja merellä moottoriveneiden perään kiinnitetyt kumiveneet heittelivät ihmisiä ympäriinsä.

Me nautimme Pangandaranista kuitenkin eniten kun siellä oli tyhjää, mikä oli onneksi tilanne lähes koko ajan. Yövyimme Mini Tigassa, ja aamupala oli yksi reissun parhaita, voilta maistuvaa mehevä munakokkelia kunnollisen paahdetun leivän kanssa. Täällä pääsi vähän samanlaiseen rentoon olotilaan kun Gili Airilla, ettei tarvitse tehdä välttämättä mitään jos ei tahdo, muuta kuin katsella merta, ottaa Bintang tai kaksi ja lukea kirjaa. Ravintolatarjontakin oli niin pientä (ja tällä huom tarkoitan ravintoloita joista saa olutta, heh, paikallisia warungeja sitten olikin joka paikka täynnä ja niissä on varmasti maukas ruoka) ettei kovin kauas tarvinnut illalla lähteä ruokaa etsimään.

Tsunamin uhatessa juokse tänne

Ainoa aktiviteetti Pangandaranissa oli Peellä surffaus ja minulla uinti. Tuli meillä tehtyä yksi aivan mahtava päiväretki paikallisen oppaan kanssa Citumangiin (Green Valley eli Vihreä Laakso) ja Green Canyoniin (Vihreä Kanjoni). Reitti kulki pikkukylien halki ja riisipeltojen viertä seuraten. Pikkulapset vilkuttivat ja huutelivat joka paikassa ja itselläkin oli hymy herkässä. Huomasin myös että Jaavalla on siistimpää kuin Lombokilla, roskia on vähemmän eikä savuavia roskakasoja näy. Lombokilla haisi savu koko ajan.

Opas kertoi meille paikallisesta maanviljelystä (näimme mm. miten maapähkinä kasvaa ja miten riisipeltoa muokataan työnnettävällä traktorilla) ja kävimme katsomassa puunukketehtailijan pajalla valmiita ja valmistuvia töitä. Olisin niin halunnut ostaa nuken kotiintuomisiksi, mutta taas rupesin miettimään että on kallis ja ei mahdu reppuun. No joo, se olisi maksanut 40 AUD, ei raha eikä mikään käsityöstä. No, jäi ostamatta.

Riisinjyviä erotellaan ja puhdistetaan

Nukentekijä

Citumang eli Green Valley on kirkkaan puhtaan joen muodostama allas pienine koskineen ja vesiputouksineen. Siellä voi uida ja hyppiä seitsemästä metristä kylmään veteen (ylös pitää kiivetä pystysuoraa seinämää kapuavia puunjuuria pitkin - kivaa!). Jokea pystyy matkaamaan pidemmänkin matkaa - paikalliset pitävät kaikki vaatteet päällä ja kengät jalassa kylmän (??!) veden vuoksi (ja naisen tietysti myös uskonnollisista syistä) ja laittavat vielä pelatusliivit päälle, sillä indot eivät kuulema osaa oikein uida, varsinkaan ne jotka ovat asuneet lapsuutensa sisämaassa eivätkä merenrannalla. Lähes kaikki vierailijat tuolla olivatkin indoja ja juuri täysissä tamineissa. Me hypimme kallioilta ja puista aikamme ja uimme sitten oppaan kanssa jokea alajuoksulle, minne olimme jättäneet skootterit. Aivan ihana, virkistävä pulahdus kuumana päivänä.

Citumang eli Vihreä Laakso

Toisin kuin Green Valley, Green Canyon onkin sitten tarkemmin säädelty paikka. Paikalle pitää ottaa jokivene, vieraita pääsee kanjoniin kerralle vaan tietty määrä ja puolen tunnin uimisesta pitää maksaa vielä sitten lisämaksu (vene taisi olla neljältä ihmiseltä yhteensä 100 000 IDR ja uiminen 50 000 IDR per naama, eli kymppi ja vitonen aussidollareilla, vähemmän euroissa, joten ei tietenkään mikään liian paha). Toisaalta tuon rahastamisen ymmärtää, sillä paikka menisi aika äkkiä pilalle ja täyteen roskia jos sinne saisi vapaasti mennä ja tulla miten tahtoo. Täälläkin olimme yhden saksalaisen pariskunnan lisäksi ainoita länsimaalaisia, kaikki muut olivat indonesialaisia tai ainakin kaakkois-aasialaisia. Green Canyon oli todella kaunis paikka, ikävä kyllä lähes kaikki kuvat epäonnistuivat hämärän valon ja hajonneen kameran takia. Hypimme taas seitsemästä metristä veteen ja kiipesimme pystysuoraa kallionseinämää.

Green Canyonin jälkeen oppaamme vei meidät paikalliseen warungiin syömään. Tarjosimme hänelle ruuan niin kuin hyviin tapoihin kuuluu, kun toinen jaksaa op. Olimme nähneet näitä ns. seisova pöytä -tyylisiä ruokapaikkoja Indonesiassa paljon, paikalliset tuntuvat suosivan niitä. Ruoka on valmiiksi kokattuna ikkunalle kasatuilla vadeilla ja lautasilla ja se on usein kylmää. Mietimme kuinka pitkää ruoka lienee seissyt emmekä olleet aikaisemmin uskaltaneet kokeilla. Ruoka oli kuitenkin yhtä parhaista mitä olimme reissussa syöneet ja todella halpaa, kolme ihmistä söi 40 000 rupialla (maksoimme varmasti länkkärilisää, indot syövät varmasti vielä halvemmalla!) eli kolme euroa. Paluumatkalla kävimme vielä jossain rannalla, jossa oli kaunista ja jossa näin käärmeen, mutta olin siinä vaiheessa jos niin väsynyt ettei paikan nimi jäänyt mieleen. Tämä kyllä oli ehdottomasti yksi reissumme mahtavimpia päiviä, Green Valley ja Green Canyon olivat tavattoman kauniita puhtaita ihania uimapaikkoja, kallioilta oli mahtavaa hyppiä syvään veteen, pikkukylien iloiset vilkuttavat lapset ja kauniit riisipellot työläisineen näyttivät taas vähän erilaista kuvaa tästä maasta. Jos koskaan käyt Pangandaranissa, niin suosittelen.

Ai niin, kaikkialla haisee durian, tuo ulosteelta haiseva iso, kuulema herkullinen ja haluttu hedelmä. Kaikki indot haluavat sitä syödä mutta kaikilla ei ole sitä varaa ostaa. En ole vielä maistanut.

Green Canyon

P odottaa lupaa hypätä

Pojat seinää kiipeämässä

Veneretki takaisin jokea pitkin

Gili-saaret ja Bali

Rentoa elämää. Bintangin ensipuraisu Gili Airilla

Gili Air ja Gili Trawangan

Rinjani-vaelluksen jälkeen otimme veneen Padangbain satamasta Gili Airille rentoutumaan. Gili sanana itse asiassa tarkoittaa pientä saarta, joten Indonesiassa on paljon saaria, joiden nimessä on Gili. Suosituimmat kolme lomasaarta ovat kuitenkin Gili Trawangan, Gili Meno ja Gili Air, kolme pientä vierekkäistä saarta aivan Lombokin vieressä.

Saarista Trawangan (tai kuten sitä myös kutsutaan bilettämisen ja taikasienien takia, Gili Tralalaa) on kolmesta saaresta suurin ja ns. bilesaari. Meno ja Air ovat hiljaisempia ja niitä suosivat pariskunnat ja häämatkalaiset. Me päätimme viettää jokusen yön Gili Airilla chillaten ja snorklaten ja sitten katsastaa nopeasti Trawanganin ennen Balia. Otimme public boatin Padangbaista, sillä matka kestää vain jotain 20 minuuttia ja hinta on naurettavan alhainen nopeisiin speedboat-vaihtoehtoihin verrattuna. Se on myös se vaihtoehto jota paikalliset käyttävät. Vene lähtee siten kun se on täynnä, tarkoittaen että meidän piti odottaa noin 20 minuuttia rannalla istuskellen ennen kuin tarpeeksi matkustajia oli ostanut liput. Pieni vene lastattiin täyteen (lähinnä paikallisia) matkustajia, banaanilaatikoita, juomavettä ja kananmunia - Gileillä ei ole minkäänlaista makean veden lähdettä vaan kaikki juomavesi pitää tuoda muualta.

Kirkasta vettä ja kaloja, korallit hieman tuonnempana

Petroskoi ja kilppari

Gileillä ei ole autoja eikä skoottereita. Air on varsinkin niin pieni että saaren ympäri on helppo kävellä. Matkaa voi myös taittaa ponikärryillä tai pyörällä. Teinibailaajat tahtovat Gili "Tralalaalle", mutta meille mukavuudenhaluisille vanhuksille Air oli paratiisi. Muutaman yön visiitti venyi kymmeneen päivään - asustimme ensin rannalla sijaitsevassa Star Bar & Bungalows'issa ja sitten loistavan kajahtaneessa ja viihtyisässä Tedy's Bungalowissa. Jälkimmäinen oli hieman rannalta syrjässä, mutta silti ranta oli vain 3 minuutin kävelymatkan päässä. Saarella ei ollut juuri mitään muuta tekemistä kuin syödä, juoda, maata varjossa merta katsellen ja kirjaa lueskellen ja snorklata. Aivan täydellistä rentoutumista tulivuoritrekin jälkeen. Saarilta järjestetään toki sukellus- ja snorklausretkiä, mutta me jätimme ne nyt väliin ja teimme omatoimisesti snorklauspulahduksia. Meri oli riutan takia täydellisen tyyni ja vesi kirkasta, mutta korallit paikoin kuolleita. Näimme silti paljon värikkäitä kaloja ja suuren kilpikonnan. Airin ravintolat ovat aivan rannalla, ja juomansa voi jättää hetkeksi ravintolan pöytään (lähes kaikkialla ravintoloissa pääsee makoilemaan varjoisassa bambukatoksessa mukavilla tyynyillä) ja käydä pulahtamassa meressä. Omistajat eivät välitä kuinka pitkäksi ajaksi pöydän käyttöösi varaat, kunhan välillä tilaat jonkun juoman tai edullista hyvää lounasta. Airilla söin mm. elämäni parhaan kalaillallisen - tuoretta red snapperia lisukkeineen.

Auringonlasku Gili Airilla

En muista koska olisin ollut viimeksi yhtä rentoutunut kun Gili Airilla. Ihmiset olivat ystävällisiä, paikalliset paidattomia pitkätukkaisia surffipoikia jotka huutelivat Pedron matkaletille "Long hair, long life". Muutenkin meitä puhuteltiin "Hey sister, hey brother", toisin kuin Lombokilla, jossa Pietu oli koko ajan Boss tai Mister (nautti siitä valtavasti!) Trawangan olikin sitten aivan eri maailma. Ruoka oli kalliimpaa, liikennettä (jalankulkijoita, pyöriä ja heppakärryjä) ja meteliä häiriöksi asti. Ihmisiä oli paljon enemmän, ranta ei ollut samanlainen rento chillauspaikka kun Airilla vaan puolitäynnä auringonottajia ja veneitä. Trawanganilla viihdyimme vaan pari yötä ja otimme sitten pikaveneen Balille. Gili Airille tahdon ilman muuta takaisin, mutta Trawanganille en. Toisaalta saarella on kuulema Gilien parhaat snorklausmestat, että ehkä siellä voisi päiväretken tehdä, jos tukikohta on Menolla tai Airilla. Ai niin sellainen vielä pakko mainita hämähäkkikammoisille - Air oli aivansa täynnä kämmenen kokoisia hämähäkkejä! Niitä oli kaikkialla. Niiden seittejä roikkui pään yllä tiellä kävellessä, niitä oli puhelinlangoissa, puissa ja puskissa kaikkialla. Mutta se hyvä puoli näissä hämyissä on, että ne pysyvät verkoissaan eivätkä lähde hiippailemaan öisin ihmisten makuukamareihin. Eivätkä ne ole myrkyllisiä, tosin ne ovat sen verran kookkaita että purema voi olla silti kivulias ja tulehtua. Paras keino välttää hämyt on olla hippuloimatta puskissa ja kiipeilemättä puihin. Paikalliset tosin kiipeilivät palmuihin tuon tuosta hakemaan kookospähkinöitä. Itse en menisi.

Paatissa Trawanganille menossa. Tällä kertaa vene täynnä pelkkää turistia

Bali - Ubud ja Legian

Pikavene toi meidät Trawanganilta Balin Nusa Lembonganiin josta otimme pikkubussin Ubudiin. Tämä oli toinen vierailumme Balilla. Viimeksi kävimme uusimassa viisumin, jolloin yövyimme Sanurissa. Tällä kertaa suuntasimme ensimmäisenä Ubudiin, joka ei ole rantakohde vaan mukava persoonallinen kaupunki sisämaassa. Kukkuloita ja riisipeltoja riittää ja käsityökauppoja. Mukaan olisi voinut tarttua vaikka mitä, mutta reppureissaajan budjetti ja rinkan vetoisuus kun ovat rajallisia niin ei voinut. Ubudissa sain reissun ensimmäisen flunssan. Makoilin yhden päivän itseäni parannelle. Kuume ei noussut, mutta rasittava yskä ja räkätauti olivat riesana vielä seuraavat pari viikkoa.

Aamupala Ubudissa omalla parvekkeella. Riisipeltoja

Ubudissa kävimme Anthony Bourdainin mainostamassa Ibu Oka Warungissa (tai ei ihan samassa toimipisteettä, mutta samojen omistajien toisessa ravintolassa) syömässä herkullista mehevää porsasta ja verimakkaraa. Nam, mutta seuraavan kerran tiedän tilata suoraan vadillisen possua ja toisen makkaraa, eikä niin kun me teimme ja otimme jonkun special platterin missä oli hyvin vähän possua ja yksi pala makkaraa ja sitten kaikkea muuta turhaa. Tilasimme me kyllä sitten vielä jälkiruuaksi vadillisen possua, se näytti tältä:

Sitä possua!!

Ubudissa oli boheemi mukava meininki. Minusta on kauhean viehättävää se buddhalainen tapa miten joka paikassa löytää pieniä temppeleitä. Myös kaikissa kodeissa on omat pienet alttarinsa, kuten ravintoloissakin. Majapaikoilla on usein sisäpiha jossa on alttari ja patsaita. Alttareille viedään päivittäin lahjoiksi ruokaa, kukkia ja suitsukkeita. Oli hauska katsoa kun gekko kävi varastamassa jumalille tarkoitettua mangoa ja riisiä. Ja täytyy mainita että vaikka gekkoja on nähty ja kuultu reissulla aivan joka paikassa, oli Ubudin majapaikan seinällä sellainen monsteri että moinen lienee mahdottomuus! En tiennyt että gekoistakin voi kasvaa moisia jötkäleitä. Pituutta oli varmaan 30 senttiä. Ei minua isot liskot haittaa, mutta jättiläisgekko pimeällä seinällä keskellä yötä oli jotain ihan uutta.

P olisi halunnut ostaa paikallisesta musiikkikaupasta jonkun vekkulin soittimen. Itsekin ihailin pähkinöistä ja puukalikoista rakennettuja kaikenmaailman helistimiä ja ratisuttimia. Kun pystyisi kantamaan niin iso koristeltu ksylofoni olisi lähtenyt mukaan! Kävimme myös Sacred Monkey Forestissa eli apinametsässä. Itse en ole mikään apinafani, tuntuu että ne aina ovat varastamassa, paskomassa, jekuttamassa ja potentiaalisesti myös puremassa ja levittämässä vesitautia. Niitä poikasia on mukava katsella mutta isot ja aggressiivisimmat kierrän mieluusti kaukaa. Apinametsä temppeleineen oli siis täynnä apinoita. Ne kävivät taskuilla ja laukulla ja kiipesivät tempomaan joidenkin tukkaa. Minun laukkua yksi kävi tutkailemassa ja Peen taskuillakin taisi yksi kopeloida, mutta muuten jättivät rauhaan, onneksi. Temppelirauniot itsessään olivat hienoja, mutta paikka oli nähty 20 minuutissa. Ai niin, kamerasta meni näyttö rikki Gili Airilla, joten apinatemppelin kuvista suurin osa on ylivalottuneita. Kamera edelleen toimii ja sillä voi ottaa kuvia, mutta en näe mitä olen ottamassa, pitää ottaa sokkona. Lisäksi asetuksia ei pysty vaihtamaan eikä salaman kanssa vekslaamaan. Kamera hajosi snorkluretkellä ja sen piti olla vedenkestävä. Että näin.

Ja näitä sitten riitti

Ubudin ulkopuolella on kaunista

Ubudista otimme auton Legianille, joka Kutan kanssa on niitä Balin turistihelvettejä. Halusimme tänne koska Petroskoi tahtoipi surffata ja minä ottaa aurinkoa ja uida. Onhan se ranta ihan kiva ja surffata voi, mutta mitään muuta hyvää sanottavaa Legianista ja Kutasta ei tälläkään kertaa ole. Balillakin on niin paljon rauhallisempia nätimpiä paikkoja, missä jatkuvat "Yes, massage?", "Transport transport?" tai "Yes look look sunglasses cheap cheap" -huudot eivät saa päätä hajoamaan. Esimerkiksi juuri Sanur ja Ubud. Se hyvä puoli Legianissa oli että majapaikassamme oli uima-allas, joten meillä oli sentään joku mukava paikka missä rentoutua ja ottaa iisisti.

Legianilta otimme taksin Denpasariin ja varasimme 250 000 rupiaa maksavan yön yli kestävän bussikyydin Jaavan saarelle, Yogyakartan kaupunkiin. Siitä seuraavaksi.

Legian beach