Pieni matkakertomukseni: Jaava, eli Yogyakarta ja Pangandaran

Riksan kyydissä Yogyakartassa

Yogyakarta

Denpasarista otimme yön ylitse kestävän bussikyydin Jaavalle Yogyakartan (tai lyhyesti vaan Yogya tai Jogja) kaupunkiin katsomaan Borobudurin valtaisaa buddhalaistemppeliä. Tähän asti olimme taittaneet matkaa eri saarilla lähinnä tilatakseilla ja pikkubusseilla, mutta nyt meillä oli ilmastoitu, vessallinen valtava bussi jossa oli jalkatilaa jopa tuolle pitkäkoipiselle miehelle. Bussi oli varta vasten suunniteltu yömatkusteluun ja penkin sai todella hyvin nukkuma-asentoon ilman että se häiritsi takana istuvaa. Jokaiselle oli vielä viltit ja tyynyt, joista viltti ainakin tuli tarpeeseen, ilmastointi oli koko matkan jäätävän kylmällä. Bussi oli täynnä paikallisia, taisimme olla ainoat valkoiset turistit. Jokaisella taukopaikalla bussiin nousi lastillinen ihmisiä myymään naksuja, juomaa, vettä, teetä, kahvia, kanaa ja riisiä, keitettyjä kananmunia, sanomalehtiä, soittipa joku välillä kitaraakin ja lauloi rahalahjoitusten toivossa.

Lauttamatka Balilta Jaavalle hoitui hyvin, mutta lautalla oli joku paikallinen iskelmäbändi soittamassa ja oikea ruotsinlaivameininki. Päätimmekin viettää tuon noin tunnin kestävän ylityksen kannella maisemia katsellen, mekkala kun oli aika kova. Bussi pysähtyi Jaavalla vielä iltapalalle, saimme kaikki ruokalipukkeet ja marssimme paikallisten perässä ruokajonoon. Kanaa kookosmaitokastikkeessa, riisiä, vesimelonia ja iso lasi sokeroitua teetä, maistuipa mainiolta väsyneen suussa. Taukopaikalla meitä vähän tuijotettiin, olimme ainoat länsimaalaiset. Balin länkkärituristirypellyksen jälkeen tuntui oudolta mutta mukavalta. Yö bussissa sujui kohtalaisen ongelmitta, tilaa oli paljon nukkua. Ainoa ongelma oli ilmastoinnin kanssa, minulla oli kaksi vilttiä ja villatakki ja meinasin paleltua. Olisi pitänyt olla villasukat. Jossain vaiheessa uskaltauduin bussin vessaan, joka oli sinänsä virhe että indonesialaiset eivät käytä paperia vaan lotraavat vedellä, osa huolella mutta loput päin persettä. Vessa oli täynnä kusista vettä joka hölskyi siinä bussin kaarrellessa kaupungin kujia. Onneksi bussi pysähteli tarpeeksi usein taukopaikoilla ettei linjurin vessaan tarvinnut tehdä toista visiittiä. Indonesiassa on jo vähän kyllä tottunut näihin kammottaviin vessoihin muutenkin.

Olimme juuri heräilleet uniltamme ja vielä raukeina makoilimme ja laskeskelimme että meillä on kaksi tuntia matkaa jäljellä, kun kuski tuli hoputtamaan meitä, että te kaksi jäätte nyt kyydistä, että äkkiä nyt. Ei kai siinä on ihmeissään keräämään tavarat paniikissa ja poistumaan. Meidät tungettiin johonkin paikallisbussiin ja matka jatkui. Kyselimme että missäs se Jogja on ja pääsimme onneksi perille. Tämäkin on hyvin tyypillistä Indonesiassa, jos yhdellä kuskilla on vain kaksi asiakasta koko bussista menossa kohteeseen B ja hän tapaa kollegan jolla on tilaa ja joka sattuu olemaan matkalla samaan suuntaan, hän lemppaa asiakkaat toiselle ja menee itse itten suorempaa reittiä. Sellainen positiivinen asia näissä isoissa busseissa on myös ettei rengas mennyt kertaakaan, kuoppaisilla pikkuteillä kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus että minibusseihin pitää ainakin yksi rengasremontti tehdä jossain vaiheessa matkaa.

Yogyakartassa otimme taksikuskin suositteleman majapaikan, koska oilimme hikisiä, nälkäisiä ja uupuneita ja rinkat painoivat. Paikka oli vähän laisensa, mutta ainakin meillä oli tilava huone, ihan kohtuullinen aamupala ja taas iso uima-allas, joskin hieman likainen. Se on aika mukava paikka virkistäytyä helteisinä päivinä kaupungeissa jotka eivät ole merenrannalla.

Maliaboro-katu

Batiikkimyyjiä

Jogjassa ajelimme riksalla ja kävimme katsastamassa Jalan Maliaboron batiikkimyyjät. Otimme myös aamureissun Borobudurin temppeliin, joka on maailman suurin buddhalaistemppeli. Temppeli oli hieno, mutta kieltämättä visiitistä teki omanlaisensa kokemuksen kymmenet indokoululaiset, jotka olivat retkellä temppelillä ja vielä saaneet koulutehtäväkseen haastatella englanniksi turistia kysyen nimeä, mistä kotoisin, ikää ja mitä vielä, sekä päästä turistin kanssa valokuvaan. Ensimmäiset 15 olivat ihan suloisia, mutta kun tästä ei tullut loppua mihin tahansa menimme (molemmat saivat osansa, lisäksi Peeltä kysyttiin oletko se näyttelijä Top Gunista, hah!), alkoi se hieman ahdistamaan. Toki olimme silti ystävällisiä ja hymyileväisiä ja aina annoimme luvan haastatella ja ottaa kuvan, siitä kun olisi ollut oikeus myös kieltäytyä

Hello miss, can I please take a picture with you?

Yksityiskohta temppelin seinästä

Pangandaran

Jogjan jälkeen ajelimme pikkubussilla Pangandaraniin. Nyt oltiin sitten taas rantakohteessa ja P saipi surffailla. Pangandaranin rannat ovat pääosin tummempaa hiekkaa. Paikka on turistikauden ulkopuolella uinuva, mutta muuntautuu täysin viikonloppuna kun indonesialaiset saapuvat viettämään viikonloppua. Rannat ovat täynnä ihmisiä, hevosia, lapsia, soittoa, vaatteet päällä uivia huntupäisiä nauravia naisia ja ruokakojuja. Indot tuntuvat pitävät myös kaikenlaisesta moottoroidusta huvista, ja mönkijät kuljettivat kiljuvia lapsia ja merellä moottoriveneiden perään kiinnitetyt kumiveneet heittelivät ihmisiä ympäriinsä.

Me nautimme Pangandaranista kuitenkin eniten kun siellä oli tyhjää, mikä oli onneksi tilanne lähes koko ajan. Yövyimme Mini Tigassa, ja aamupala oli yksi reissun parhaita, voilta maistuvaa mehevä munakokkelia kunnollisen paahdetun leivän kanssa. Täällä pääsi vähän samanlaiseen rentoon olotilaan kun Gili Airilla, ettei tarvitse tehdä välttämättä mitään jos ei tahdo, muuta kuin katsella merta, ottaa Bintang tai kaksi ja lukea kirjaa. Ravintolatarjontakin oli niin pientä (ja tällä huom tarkoitan ravintoloita joista saa olutta, heh, paikallisia warungeja sitten olikin joka paikka täynnä ja niissä on varmasti maukas ruoka) ettei kovin kauas tarvinnut illalla lähteä ruokaa etsimään.

Tsunamin uhatessa juokse tänne

Ainoa aktiviteetti Pangandaranissa oli Peellä surffaus ja minulla uinti. Tuli meillä tehtyä yksi aivan mahtava päiväretki paikallisen oppaan kanssa Citumangiin (Green Valley eli Vihreä Laakso) ja Green Canyoniin (Vihreä Kanjoni). Reitti kulki pikkukylien halki ja riisipeltojen viertä seuraten. Pikkulapset vilkuttivat ja huutelivat joka paikassa ja itselläkin oli hymy herkässä. Huomasin myös että Jaavalla on siistimpää kuin Lombokilla, roskia on vähemmän eikä savuavia roskakasoja näy. Lombokilla haisi savu koko ajan.

Opas kertoi meille paikallisesta maanviljelystä (näimme mm. miten maapähkinä kasvaa ja miten riisipeltoa muokataan työnnettävällä traktorilla) ja kävimme katsomassa puunukketehtailijan pajalla valmiita ja valmistuvia töitä. Olisin niin halunnut ostaa nuken kotiintuomisiksi, mutta taas rupesin miettimään että on kallis ja ei mahdu reppuun. No joo, se olisi maksanut 40 AUD, ei raha eikä mikään käsityöstä. No, jäi ostamatta.

Riisinjyviä erotellaan ja puhdistetaan

Nukentekijä

Citumang eli Green Valley on kirkkaan puhtaan joen muodostama allas pienine koskineen ja vesiputouksineen. Siellä voi uida ja hyppiä seitsemästä metristä kylmään veteen (ylös pitää kiivetä pystysuoraa seinämää kapuavia puunjuuria pitkin - kivaa!). Jokea pystyy matkaamaan pidemmänkin matkaa - paikalliset pitävät kaikki vaatteet päällä ja kengät jalassa kylmän (??!) veden vuoksi (ja naisen tietysti myös uskonnollisista syistä) ja laittavat vielä pelatusliivit päälle, sillä indot eivät kuulema osaa oikein uida, varsinkaan ne jotka ovat asuneet lapsuutensa sisämaassa eivätkä merenrannalla. Lähes kaikki vierailijat tuolla olivatkin indoja ja juuri täysissä tamineissa. Me hypimme kallioilta ja puista aikamme ja uimme sitten oppaan kanssa jokea alajuoksulle, minne olimme jättäneet skootterit. Aivan ihana, virkistävä pulahdus kuumana päivänä.

Citumang eli Vihreä Laakso

Toisin kuin Green Valley, Green Canyon onkin sitten tarkemmin säädelty paikka. Paikalle pitää ottaa jokivene, vieraita pääsee kanjoniin kerralle vaan tietty määrä ja puolen tunnin uimisesta pitää maksaa vielä sitten lisämaksu (vene taisi olla neljältä ihmiseltä yhteensä 100 000 IDR ja uiminen 50 000 IDR per naama, eli kymppi ja vitonen aussidollareilla, vähemmän euroissa, joten ei tietenkään mikään liian paha). Toisaalta tuon rahastamisen ymmärtää, sillä paikka menisi aika äkkiä pilalle ja täyteen roskia jos sinne saisi vapaasti mennä ja tulla miten tahtoo. Täälläkin olimme yhden saksalaisen pariskunnan lisäksi ainoita länsimaalaisia, kaikki muut olivat indonesialaisia tai ainakin kaakkois-aasialaisia. Green Canyon oli todella kaunis paikka, ikävä kyllä lähes kaikki kuvat epäonnistuivat hämärän valon ja hajonneen kameran takia. Hypimme taas seitsemästä metristä veteen ja kiipesimme pystysuoraa kallionseinämää.

Green Canyonin jälkeen oppaamme vei meidät paikalliseen warungiin syömään. Tarjosimme hänelle ruuan niin kuin hyviin tapoihin kuuluu, kun toinen jaksaa op. Olimme nähneet näitä ns. seisova pöytä -tyylisiä ruokapaikkoja Indonesiassa paljon, paikalliset tuntuvat suosivan niitä. Ruoka on valmiiksi kokattuna ikkunalle kasatuilla vadeilla ja lautasilla ja se on usein kylmää. Mietimme kuinka pitkää ruoka lienee seissyt emmekä olleet aikaisemmin uskaltaneet kokeilla. Ruoka oli kuitenkin yhtä parhaista mitä olimme reissussa syöneet ja todella halpaa, kolme ihmistä söi 40 000 rupialla (maksoimme varmasti länkkärilisää, indot syövät varmasti vielä halvemmalla!) eli kolme euroa. Paluumatkalla kävimme vielä jossain rannalla, jossa oli kaunista ja jossa näin käärmeen, mutta olin siinä vaiheessa jos niin väsynyt ettei paikan nimi jäänyt mieleen. Tämä kyllä oli ehdottomasti yksi reissumme mahtavimpia päiviä, Green Valley ja Green Canyon olivat tavattoman kauniita puhtaita ihania uimapaikkoja, kallioilta oli mahtavaa hyppiä syvään veteen, pikkukylien iloiset vilkuttavat lapset ja kauniit riisipellot työläisineen näyttivät taas vähän erilaista kuvaa tästä maasta. Jos koskaan käyt Pangandaranissa, niin suosittelen.

Ai niin, kaikkialla haisee durian, tuo ulosteelta haiseva iso, kuulema herkullinen ja haluttu hedelmä. Kaikki indot haluavat sitä syödä mutta kaikilla ei ole sitä varaa ostaa. En ole vielä maistanut.