Senggigi ja Mt Rinjani, Lombok

Lippu vähän valehtelee, me olimme vain noin 2600 m korkeudella kraaterin reunalla, emme summitilla

Kutalta otimme kyydin Senggigin kaupunkiin. Tarkoituksena oli viettää kolme yötä ja tsekkailla Senggigin surffirannat ja ottaa sitten kyyti Bayanin kylään. Kylä on Senarun suunnasta Mt Rinjanin kraaterinreunalle järjestettävien vaellusten lähtöpiste.

Senggigi oli selkeästi Kutaa vilkkaampi. Ravintolatarjontaa oli enemmän, mutta myös pöriseviä skoottereita ja autoja - ihan ärsytykseksi asti. Olimme varanneet huoneen Indah Homestaysta. Opimme senkin että indah tarkoittaa hyvää/arvostettua/siistiä/kaunista, sillä ensimmäinen kuski luuli meidän etsivän vaan mukavaa majapaikkaa ja toisteli "Yes, indah, indah" ja vei meidät jonkun kuravellipolun päähän rinkkoinemme ja käski kävellä loppumatkan. Jonkin aikaa tuli tallusteltua kunnes otimme taksin. Tällä kertaa oikea Indah Homestay löytyi vekkulien kapeiden pikkukujien sokkelosta. Kujat olivat niin kapeita ettei niitä pysty ajamaan millään skootteria isommalla - silläkin on oltava sihti kohdallaan ettei raavi itseään seiniin.

Senggigissä oli koko ajan lämmintä mutta pilvistä ja ripotteli vettä, joten päätimme skipata rantaelämän ja snorklaamisen tyystin. P harkitse surffaamista, mutta kelit eivät olleet ihan parhaita siihenkään hommaan. Senggigin keskusta osoittautui pienemmäksi kun luulimme (lisäksi se oli huomattavasti lähempänä majapaikkaamme kun olimme olettaneet). Kävelimme mutkien kautta ensimmäisenä päivänä lähemmäs 10 kilometriä, kun lähdimme väärään suuntaan keskustaa etsiessämme. Pilvisyys auttoi helteessä toki hieman, mutta kosteusprosentti oli niin suuri että olimme koko reissun aivan hiestä märkiä. Lisäksi saimme sadekuuron niskaan. Bintang ja Mie Goreng munalettuineen maistuvati aika hyvältä kun viimein pääsimme likomärkinä lounaalle.

Vuokrasimme Senggigissä myös skootterin ja ajelimme kukkuloilla. Skootteriretket kaupungin ulkopuolelle ja lähikyliin ovat aina mahtavia, maisemat ovat upeita ja samalla näkee miten paikalliset elävät.

Kalastajia Senggigin rannalla

Sadekuuro

Viimeisenä päivänä bookkasimme sähköpostitse kahden päivän tulivuorivaelluksen. Reissuja järjestää moni eri yritys, mutta valitsimme Tripadvisorin arvostelujen perusteella Galangijon. Meillä ei ole kummallakaan oikein kokemusta useamman päivän vuorikiipeilystä ja itse en oikein harrasta aktiivisesti mitään kävelyä kummoisempaa urheilua joten halusimme lähteä liikkeelle lyhyemmällä kahden päivän reissulla tulivuoren kraaterin reunalle. Galangijo järjestää myös kolmen ja neljän päivän reissuja joiden aikana kiivetään tulivuoren korkeimmalle huipulle katsomaan auringonnousua ja laskeudutaan kraaterijärvelle ja käydään kuumilla lähteillä. Meille kahden päivän reissu oli tarpeeksi ja enemmänkin. Voin meinaan rehellisesti sanoa etten ole mitään noin rankkaa tehnyt ikinä aikaisemmin.

Valitsimme yksiryisreissun, joten meitä on minun ja P:n lisäksi vain opas Aril ja kaksi kantajaa, joista molemmat kantoivat noin 30 kiloa tavaraa huipulle asti. Ja toinen kapusi vielä meitä nopeammin - varvassandaalit jalassa! Maksoimme yksityisretkestä 205 USD per naama. Huomattavasti halvemmallakin olisi päässyt, mutta tässä hommassa kannattaa panostaa laatuun. Reissu oli joka sentin arvoinen - meidät noudettiin aamulla aikaisin Senggigistä autolla ja heitettiin reissun jälkeen vielä pari yötä Senarussa vietettyämme satamaan, josta otimme paatin Gili Airille. Kaikki sisältyi hintaan, kuten tietysti ruuat ja teltat ja juomat. Aamupalaksi banana pancakes, munavoileipää, hedelmiä ja teetä retkituoleilla istuen aurinkoista kraaterijärveä katsellen. Kaunista. Aril ja kantajat kuljettivat lisäksi kaikki roskat mukanaan vuorelta takaisin alas ettei mikään roskapussi jää apinoiden leviteltäväksi.

Ensimmäisen kapuamispäivän aamu alkoi Senarussa aamupalalla (banana pancakes ja Lombok coffee - tietysti!) ja lyhyellä opastuksella. Sitten lähdettin kipuamaan täydellä mahalla. Polku kulki ensin paksun varjoisan sademetsän läpi. Koko ajan ylöspäin vievät portaat koostuivat veden ja trekkaajien pakkaamasta maasta ja kiemurtelevista puunjuurista. Mustat ja harmaat apinat rapistelivat latvuksessa. Lounastauon aikaan olin jo puolikuollut. Miten voi koko ajan sattua jalkoihin? Ja käydä henkeen. Lounaan jälkeen nousu jatkui, reidet eivät enää jaksaneet nostaa ja sydän hakkasi, vauhtikin hidastui kunnolla. Maisema ympärillä vaihtui isopuisesta sademetsästä usvaiseksi kevyksi saniaismetsiköksi, reheväksi pensaikoksi, kuivemmaksi kallioiseksi niityksi ja lopulta pelkäksi kallioksi. Kapuaminen oli fyysisesti raskainta, mitä olen ikinä tehnyt, mutta päästiin perille, ihan itse. Ja ensimmäisenä ylhäällä takasi parhaan leiriytymispaikan kraaterireunan leirialueen korkeimmalle mäelle.

Juurakkoportaita riittää

Kapuaminen Senarun puoleiselle kraateriseinämälle kesti meiltä 7 tuntia (sisältäen lounastauon), koska meitä oli vain kaksi ja pidimme yllä aika hyvää vauhtia. Isomman ryhmän kanssa nousu saattaa kestää 2-3 tuntia enemmän. Mutta oli onni että olimme ylhäällä pari tuntia muita aikaisemmin : olimme ainoa päivän ryhmistä jotka olivat jo vedenkestävän teltan sisällä hörppimässä kuumaa teetä kun sade alkoi. Osa porukasta kiipesi sitkeästi perille asti rankkasateessa ja pystytti telttansa samassa myräkässä, osa joutui leiriytymään jo aikaisemmille etapeille, koska eivät kelin takia päässeet huipulle. Sade kesti vain puolisen tuntia, mutta ulkona oli myös niin paljon sumua että näkyvyyttä vain muutama metri. Sateen hellitettyä alkoi hieman tuulla ja maisema kirkastui. P sai märässä paidassa jonkun pienen sairaskohtauksen ja lepäsi hieman, mutta molemmat ehdittiin vielä ihastelemaan maisemia ennen nukkumaanmenoa. Pilvien vuoksi emme nähneet auringonlaskua. Yöllä koetin käydä meitä varten pystytetyssä telttavessassa, mutta sen seinillä pimeässä kiipeilevät isot (vaikka P väittää että olivat pieniä, niin minä tiedän paremmin!) hämähäkit saivat lykkäämään vessareissua aamuun. Pimeässä liikkuu monenmoista möngertäjää, iik!

Aamu oli kirkas ja kaunis. Nautimme aamupalan auringonpaisteessa maisemia ihaillen. Muut leiriytyjät nousivat kadehtimaan leiripaikkamme sijaintia ja ottamaan kuvia maisemista. Näimme kaukaisuudessa Balin tulivuoren ja Gili-saaret. Aamupala - kuten kaikki reissun ateriat - oli turhankin runsas ja syötimme koiranpennulle loput pannukakusta, pikkuinen oli seurannut meitä Pos nollasta saakka. Kyllä siinä energiaa tarvitsee itse kukin.

 

Bali ja Gilit

Olimme olettaneet että lihakset olisivat kipeät nousun jälkeisenä yönä tai viimeistään aamulla, mutta yllättäen näin ei ollut. Mutta matka vuorelta alas herätti jaloissa ihan uusia kipuja. Alastulo oli luonnollisesti ylämäkeä helpompi, mutta siinä oli omat haasteensa. Vaikka reissu oli yksi hienoimmista kokemuksista ikinä, en tässä vaiheessa todellakaan kadehtinut vastaantulijoita, joilla nousu oli vasta vaiheessa. Yksikin seurue saksalaisia ylipainoisia setiä ja tätejä sai sympatiseeraamaan, kun puuskutus ja punanaamaisuus ja väsymys näytti painavan kovasti päälle. Opas Aril kertoi, että moni jättää nousun kesken, kun ei kunto riitä, tai sitten loppuu sisu. Yhdenkin rouvan Aril oli kädestä pitäen raahannut summitin huipulle, täti oli valittanut koko matkan. Veikkaan että summitille nousu olisi voinut olla tällekin tytölle vähän liikaa. Tai no, oltaisiin sinne sisulla varmaan noustu, mutta kraaterinreunakin riitti tällä kertaa.

Alamäkeen

Alamäkeen etenimme nopeasti, mutta jalat alkoivat taas väsymään. Taukoja jouduimme pitämään huomattavasti vähemmän, mutta laskeutuminen kesti silti tunteja. Seuraavat kolme päivää jalat olivat niin kipeät etten meinannut sängystä päästä ylös ja täysi palautuminen kesti varmaan lähemmäs viikon. Mutta tämä reissu jää upeana kokemuksena mieleen - seuraavalla kerralla tosin voisi jalkalihaksia ruveta treenaamaan viikkoa, paria aikaisemmin. Ei ehkä kävisi niin henkeenkään jos olisi hieman ollut hölkkäharjoituksia alla.

Rinjani-reissun jälkeen lepäsimme pari yötä Senarussa kauniita maisemia katsellen (tarkastimme yhden vesiputouksenkin) suuntasimme Gili Airille rentoutumaan. Siitä ja Balin Ubudista seuraavaksi.